Keskustan pitkäaikainen poliitikko Seppo Kääriäinen, 66, kirjoittaa uutuuskirjassaan Meikäläisen mukaan (Teos) puhuvansa ”meikäläisnäkökulmalla”. Näin siksi, että hän huomaa käyttäneensä vuosikymmeniä meikäläinen-sanaa ”minän” sijasta.
Kirjansa alkuosassa Kääriäinen kertoo omasta ja perheensä historiasta. Hän nukkuu nykyisin Iisalmen Kirmankylän Kääriälässä samassa pienessä nurkkahuoneessa, jossa syntyikin vuonna 1948.
Seppo Kääriäinen kertoo äitinsä erään sanonnan kiverissä tilanteissa olleen ”äänetön on hulluista viisain”.
Isä Väinö oli sotaveteraani, joka ”sanoi selvät sanat Neuvostoliiton valloitusyrityksistä ja kommunisteista”.
”Koulumatkan 20 kilometriä edestakaisin kuljin polkupyörällä. Kouluun poljettiin pyörällä kesällä ja talvella, poudalla ja sateella, lämpimällä ja pakkassäällä. Periaatteessa pakkasraja pyörällä kulkemiseen oli miinus 25 astetta, mutta eihän se pitänyt. Oli se pyörä melko jäykkä 30 asteen pakkasilla. Mutta toisaalta kahdeksan vuoden polkupyöräily vahvisti kansakouluaikoina kehkeytynyttä peruskuntoa”, Seppo Kääriäinen kertoo lapsuudestaan.
Helsinkiin valtiotieteelliseen opiskelemaan syksyllä 1967 tullut nuori mies kirjoittaa nyt silloisesta kulttuurisokistaan.
”En ollut tottunut edes siihen, että ulos lähtiessä täytyy lukita ovi ja ottaa avaimet mukaan. Koti-ikävä vaivasi niin väkevästi, että kävelin ikään kuin varmuuden vuoksi joka aamu rautatieaseman läpi nähdäkseni Iisalmeen ja ylipäätään minne tahansa lähteviä junia. Ajattelin, että jos ikävä kävisi täysin sietämättömäksi, hyppäisin junaan ja matkustaisin takaisin kotiseudulle”, Seppo Kääriäinen kertoo.
”Olin niin arka, että en aluksi käyttänyt lainkaan raitiotievaunua. Kun sitten aikojen kuluttua uskaltauduin ”raitsikkaan”, en rohjennut pysäyttää vaunua Minna Canthin kadun (alivuokralaisasunnon) kohdalla, ellei joku muu sitä tehnyt”.
Kääriäinen kertoo saattaneensa matkustaa kyydissä ylimääräisen kilometrinkin.
Yliopistolla Seppo Kääriäisen graduohjaaja oli apulaisprofessori Risto Sänkiaho, joka palkkasi nuoren miehen apulaiseksi tutkimaan vennamolaisuuden nousua. Keväällä 1970 demariprofessori Sänkiaholta oli kysytty, tunsiko tämä ketään keskustalaiselta vaikuttavaa opiskelijaa, jota voisi ajatella keskustapuolueen tutkimussihteeriksi. Siitä alkoi Kääriäisen ura politiikassa.