Uudissanan sisällön määrittely saa mielipidekirjassa Öyhökratia, ketä kuunnellaan, kun kaikki puhuvat muodon:
”Öyhökratia on vallankäytönmuoto, jossa keskeistä on retoristen ja teknologisten taktiikoiden käyttäminen sosiaalisessa mediassa strategisten tavoitteiden saavuttamisessa.”
En ennusta tuolle ylemmyyden tunnetta heijastelevalle termille pitkää ikää. Jotakin samanlaista oli muutama vuosi sitten termissä ”totuuden jälkeinen aika”, joka ulkomailta lainattuna sanakeksintönä ilmensi sen hetkisen oletusparadoksin: että joskus olisi ollut valheita edeltävä aika. Eiköhän kyse ole enemmänkin siitä, että halveksivalle populismi-termille on nyt kehitetty trendikäs uudisnimi.
Mahdollisuus ilmaista julkisuudessa omia mielipiteitä on räjähtänyt kaikkien ulottuville. Kansalla on mahdollisuus huseerata nettimeressä mielin määrin. Jos haluamme, voimme olla oman itsemme tai uskonsisariemme kanssa toimittajia, jopa päätoimittajia.
Kurinpito ”öyhökratiassa” on erittäin vaivalloista, monesti mahdotonta. Nettipoliisi seuraa aina jälkijunassa, se moralisoi sitä, mikä on tapahtunut mahdollisesti jo kymmenenvuotta sitten tai aiemmin. Kansanedustaja Päivi Räsästä vastaan sitkostettu syyteprosessi maksaa mittaamattomasti aikaa ja vaivaa. Mielipidepoliisille tapauksesta on tullut haitallinen pakkomielle: löysät lausahdukset saavat kohtuuttomasti mainosaikaa.
Roskaviestintä häiritsee miljardöörien mediaklustereita
Mikä herätti ”öyhökratian” tai populistisen viestinnän? Mikä suoranaisesti yllytti salaliittoteorioihin, uskottamattomiin uskottaviin valheisiin tai rinnakkaisuutisoinnin syntyyn? Osin kaiken takana on ihmisen halu pullikoida, kyseenalaistaa totuuden tietäjien sanelemat faktat. Se ruokki vaihtoehtoisia tietojen ja valheidenlevittäjiä, sosiaalinen media synnytti lajin nimeltä MV-lehti.
Taistellessaan populismia eli ”öyhökratiaa” vastaan kirjan tekijät valitsevat huolellisesti omasta näkökulmastaan soveliaat esimerkit hyvistä ja pahoista. Syyttävä ja leimaava muotitermi ”toiseuttaminen” (sitä käytetään hartaudella jopa puolitieteellisesti) onkin äkkiä käytössä heidän omassa viestintäanalyysissään: oikeat, väärät, hyvät, pahat, me, muut.
Suurille, valtaansa varjeleville mediaklustereille on ominaista herkkähipiäinen itsensä ja liittolaistensa suojelu. Kirja ei ota esille yhtä tärkeätä niiden käytössä olevaa työkalua, joka turvaa miljardöörimedian ”luotettavuutta”, mutta joka samalla synnyttää somepimennosta sikiävää katkeruutta. Koska olette nähneet valtamedian julkaisevan oman toimituksensa työtä kyseenalaistavaa kritiikkiä – anteeksipyynnöstä puhumattakaan?
Ennakkosensuuri tuli takaisin
Kun vuosituhannen vaihteeseen tultaessa Suomi eli kutistuvan sensuurin aikaa, Elokuvatarkastamo edusti maassamme ennakkosensuurin viimeistä muotoa. Se toimi kuin oikeusviranomainen. Kuvaohjelmia katseltiin ja luokiteltiin ennen niiden tuloa julkisuuteen – etenkin niiden ikärajoja määriteltiin tarkoin. Tuokin ennakkosensuroinnin muoto poistettiin aikansa eläneenä, mutta tämän vuosituhannen puolella media otti luvan ryhtyä uuteen sensurointikäytäntöön.
Turvan suurille mediataloille takaa tänä päivänä apparaatti nimeltä moderointi. Esimerkiksi Sanoma-konsernin omistuksessa olevan Suomen Tietotoimiston varjossa toimii vääriä, epämiellyttäviä ja hankalia sanoja ja henkilöitä noukkiva ns. moderointiin keskittyvä liiketoiminnallinen yksikkö. Se on kuin suoraan George Orwellin mielikuvituskirjasta 1984 (siis ei enää mielikuvitusta). Tässä viestinnän siivilöinnissä on yksi syy ”öyhökratian” syntyyn ja eloon.
Kirjan tekijät toimivat läheisissä kytköksissä Erkko-Herlinin miljardimediaan, joten moderointia ei teoksessa koeta millään tavalla vapaan viestinnän kannalta haitallisena. Nyt moderointia suorittaa yhteiskunnan valvonnan ulkopuolinen, yksityinen liikeyritys, jota ohjaava käsi on kuin tuo Orwellin isoveli.
Kirsi Pihasta käsikassara
Tämän vuoden helmikuussa yrittäjä-kirjailija Kirsi Piha ilmoittautui Helsingin pormestarikilpaan. Hänen ilmeisen tarkoituksellisen kovasanainen replikointinsa julkisuudessa herätti ihastusta ja vihastusta. Öyhökratia nostaa jo alkusivullaan Pihan esimerkkitapaukseksi siitä, mitä tapahtuu, kun vetää nyky-Venäjän tapaan natsikortin esille. Syntyi lyhyt somesota. Helsingin Sanomat asettui Pihan puolelle (yksi kirjan kirjoittajista on HS:n talouden ja toimituksen esihenkilö), Piha luopui ehdokkuudesta.
Kirja käsittelee tapausta esimerkkinä öyhökratian eli huutavan luokan riemuvoitosta. Vastoin Mauno Koiviston lausumaa provokaatio johti provosointiin tai päinvastoin. Ei hyvä, mutta sillä selvä. Kirsi Pihaa teoksessa ei mainita haastatelluksi. Vahinko, koska tapaus on otettu eräänlaiseksi esimerkiksi ja todisteeksi kirjan viestille: öyhökratia on populismia. Pihan oma jälkikommentti olisi ollut vielä nytkin uutinen.
Vaikka somemöykkää halveksitaankin, silti joka päivä kunniallinen toimittajakin itseään kunnioittavassa toimituksessa avaa koneensa ja alkaa etsiskellä nettimaailman lokasangosta klikkauksia lisääviä suuruutisia. Esimerkiksi juuri hiljattain: prinssi Charlesin nakkisormet.
Johannes Koponen, Minea Koskinen & Jussi Pullinen: Öyhökratia, ketä kuunnellaan, kun kaikki puhuvat. Gummerus 2022.
