Tiistaina julkaistiin jälleen peruskoulumme tasoa ja sen tuottamia oppimistuloksia mittaavan PISA-tutkimuksen tulokset.
Vuoden 2012 tulos oli Suomen osalta selkeä: Koulumme tuottamat oppimistulokset ovat selkeässä laskussa. Uutisointi aiheesta piirsi osapuilleen kansallisen hätätilan. Peruskoulumme on aiemmin ollut menestystarina, jota olemme esitelleet maailmalle.
Onko keskeinen hyvinvointiyhteiskuntamme peruspilari siis romahtanut?
Ei. Itse asiassa suomalaisnuorten osaaminen on edelleen OECD-maiden parhaimmistoa. OECD-maista Suomi sijoittui matematiikassa kuudenneksi, lukutaidossa kolmanneksi ja luonnontieteissä toiseksi. Kahdessa viimeksi mainitussa olemme edelleen Euroopan parhaita.
Trendimme on kuitenkin selvästi laskeva. Tilanne on siis sama kuin valtiontalouden saralla – nykytila on vielä hyvä, mutta kehityssuunta huono.
Peruskoulutuksen haasteet voi kiteyttää kolmeen eri kohtaan, joista kaksi voi lukea selvästi PISA-tuloksista.
Akuutein haaste on matematiikan osaamisen tason lasku. Laskupäiden taso on laskenut vuodesta 2003 noin puolen kouluvuoden edistymistä vastaavan määrän. Tämä on suuri ja nopea pudotus. Meillä sekä heikkojen matematiikan osaajien osuus on kasvanut että erinomaisten taitajien määrä laskenut.
Toiseksi PISA-tuloksista voi lukea myös yleisen oppimistulosten heikkenemisen, joskin hitaamman kuin matematiikan saralla. Kaikki oppimistulokset ovat laskeneet.
Kolmanneksi voi pohtia myös sitä, tuottaako peruskoulu ylipäätään kaikkia niitä valmiuksia, joita tulevaisuudessa eniten tarvitaan. Tutkimukset mittaavat oppiainepohjaiseen jakoon liittyviä osaamisalueita, joista syntyy kuitenkin kapea kuva kaikista tärkeistä opeista.
Ehkä aiempien erinomaisten PISA-tulosten varjossa emme ole miettineet, antaako koulujärjestelmämme kaikki tärkeimmät edellytykset tulevaisuuteen 2000-luvulla. Raikkaana keskustelunherättäjänä voi nähdä ainakin Viron ilmoituksen koodauksen (tai laajemmin nähtynä logiikan) opetuksen aloittamisesta kouluissa.
Millä siis taklata kolmea haastetta?
Motivaatio ja asenne ovat aina oppimisessa keskeisiä hyvien tulosten aikaansaamiseksi, mutta tämä korostuu matematiikassa. Voisivatko jollain tavoin sovelletut tasokurssit, kenties yhdistettynä uusiin tapoihin opettaa matematiikkaa, tuottaa paitsi parempaa opetusta myös kovemman motivaation ja innostuksen matikkaa kohtaan? Uskon, että näin on.
Yleisen oppimistulosten laskun takana voi olla monta syytä, mutta yksi asia on varmaa: Myös kodilla ja kasvatuksella on oppimistuloksiin keskeinen rooli. Ellei kodeissa hoideta lasten kasvatustehtävää ja tueta koulun työtä, ei oppi koulussa mene perille.
Itse opetuksessa kyse on varmasti myös resursseista. Opettajalla on oltava aikaa tehdä opetustyö hyvin. Vakavat ongelmatapaukset on saatava hoidettavaksi tavallisen luokan ulkopuolella ja pois terrorisoimasta muiden oppimista.
On yleisesti tunnettua, että osaaminen ja laadukas koulutus antavat parhaat eväät elämässä eteenpäin. Tukevatko siis viimeaikaiset sosiaaliperusteisten tulonsiirtojen korotukset todella eriarvoistumisen torjumista, jos samalla joudumme leikkaamaan opetuksen ja koulutuksen resursseja. Minusta eivät. Myös mekaaninen oppivelvollisuusiän nosto on väärä lääke oppimistulosten parantamiseksi. Se vain lisää opetuksen resurssipaineita.
Kolmanteen haasteeseen vastaamiseksi tarvitaan varmasti tutkimusta sekä opitun PISA-laatikon ulkopuolista ajattelua. Tukeeko peruskoulumme ja sen oppimenetelmät esimerkiksi luovuutta ja uteliaisuutta riittävästi? Tai sosiaalista kykyä tehdä asioita yhdessä, ei vain erikseen? Asiaa saa pohtimaan esimerkiksi se, että monet menestyviksi yrittäjiksi päätyneet kertovat tuskastuneensa ja pärjänneensä huonosti koulun penkillä.
Ehkäpä meidän pitäisi keksiä jokin osa koulusta kokonaan uudelleen.
Kirjoittaja Lasse Männistö on kokoomuksen kansanedustaja Helsingistä.