Kun johtava hallituspuolue toteaa politiikan olevan rikki, lausuma on syytä ottaa vakavasti. Yleensähän vallassa olija on viimeinen myöntämään, että homma ei toimi.
Rikki oleva yleensä yritetään korjata tai – jos se ei ole korjattavissa – vaihtaa uuteen toimivaan. Politiikkaa voi yrittää korjata sisältöä, toimintatapaa ja tekijöitä muuttamalla. Jos rikki on demokratia, tilanne on hankalampi. Siitä luopuminen on ajatuksenakin puistattava. Korjaustyökalutkin ovat vähissä.
Mikä hajosi? Päätöksentekokyky. Riittävää yhteisymmärrystä tarvittavista toimista ei vain ole. Jo yhteisen tilannekuvankin hahmottaminen on viime vuosina näyttänyt ylivoimaiselta. Politiikanhan pitäisi lähteä siitä, että faktat ovat yhteiset, ja poliittinen vääntö koskisi niiden pohjalta tehtävien ratkaisujen sisältöä. Päätöksiä tehtäisiin tilanteen vaatimalla ripeydellä, yksimielisesti tai äänestäen. Mutta ei. Maailma on erilainen myös taloustutkijoiden silmin, ja jokaisen poikkeavan näkymän tueksi on helppo löytää vähintään yksi asiantuntija.
Maailmantalouden tilalle ja muutoksille ei pienen valtion päätöksentekojärjestelmä paljoakaan voi. Sitä vastoin esimerkiksi yhteiskuntakoneiston rakenteellinen uudistaminen tai asiaintilan ennalleen jättäminen ovat omassa vallassamme. Politiikan asialista on monien vuosien ajaksi vaihtunut jakamisesta sopeuttamiseen. Siitä ei kukaan pidä, mutta silmiä ei sen edessä silti kuulu sulkea. Liian monet sulkevat.
Suomessa kuten monessa muussakin Euroopan maassa merkittävään asemaan on noussut poliittisia voimia, joiden agendaksi riittää arvostelu, vastustaminen ja kiihotus ilman toteuttamiskelpoista vaihtoehtoa. Meilläkään tämä ei rajaudu vain yhteen ryhmään. Populismi tarttuu ja saa vaihtelevassa määrin vastakaikua kaikissa puolueissa. Se on sairastuttanut politiikan.
Toimivan monipuoluedemokratian keskeinen edellytys on yhteistyökykyisten enemmistöjen olemassaolo. Sellaista vuoden 2011 eduskuntavaalitulos ei tarjonnut. Jos huhtikuussa käy niin toisen kerran peräkkäin, joudutaan tunnustamaan, että rikki ei ole vain politiikka vaan myös osa suomalaista demokratiaa.
Kuka tai mikä korjaa epäkuntoon menneen demokratian? Kysymys on herkkä maassa, joka on verraten lyhyessä ajassa siirtynyt presidenttivaltaisesta hallitsemisesta melko puhtaaksiviljeltyyn parlamentarismiin. Haikailua vahvan johtajan, siis tasavallan presidentin vanhojen valtaoikeuksien, perään esiintyy tuon tuostakin, mutta perustuslakia ei noin vain muuteta. Eikä pidäkään.
Demokratialle ei ole muuta vaihtoehtoa kuin epädemokratia. Jälkimmäisellä ei ole merkittävää kannatusta eikä toivottavasti tule. Kansanvallan pitää olla vikasietoinen ja itseään korjaava.
Jos vaaleja seuraa parlamentaarinen umpikuja, uusintavaalien mahdollisuuden pitää olla todellinen. Se myös osaltaan vahvistaisi puolueiden yhteistyöhalua ja -kykyä, kuten Ruotsissa hiljattain nähtiin.
Suomella ei ole varaa toiseen peräkkäiseen vaalikauteen poliittisessa takalukossa.
Jussi Isotalo on kokoomuksen entinen puoluesihteeri ja nykyinen kunniajäsen.