Kun valkoinen armeija C. G. E. Mannerheimin johdolla oli tehnyt selvää Tampereelle linnoittautuneista punakaartilaisista ja heitä tukevista venäläisistä värvätyistä, tuli tilinteon hetki. Suomi ei putoaisikaan Vladimir Leninin syliin kuin kypsä omena.
Armoton kostonkierre repesi valkoisten voiton seurauksena hallitsemattomaksi: osa punakapinallisista pakeni, osa antautui ja jotkut taistelivat loppuun saakka. Useimmille kävi kuitenkin kalpaten.
Ruotsista oli valkoisten tueksi saapunut Svenska Brigaden, joka kunnostautui juuri niin hyvin kuin voi olettaa sotilaista maassa, joka ei ollut kokenut sotaa yli sataan vuoteen. Prikaati eksyili ja söhelsi, eikä ollut kykenevä asennoitumaan ulkopuolisena äkkitilanteisiin kuten suomalaiset. Ruotsalaisten joukossa kulki kriittinen sotilas ja kirjailija Walter Hülpers:
”Ihmisiä ei ammuttu kuin sotilaita yhteislaukauksin vaan heidät poimittiin yksitellen sattumanvaraisesti. Yksi sotilaista kulki ympäriinsä ja pamautti. Olivatko nämä pyövelit pohjimmiltaan yhtään parempia kuin heidän vihollisensa? Aloin aavistaa, että valkoinen ja punainen olivat yhtä ja samaa laatua.”
Myös ruotsalaisten kostonhimo kasvoi taisteluissa koettujen menetysten vuoksi. Heistä yksi oli Oscar Palme, Ruotsin tulevan pääministerin Olof Palmen setä, joka kärsi vuosikymmenet Tampereella toimeenpanemastaan 20 punavangin joukkoteloituksen muistosta.
Tukholman olympiastadionilla prikaatin henkiin jääneet saivat sankarin vastaanoton, mutta Suomessa punaisia lahdanneet joutuivat myös halveksunnan kohteiksi. Tieto julmuuksista oli kantautunut Suomesta Ruotsiin. Juhlassa prikaatia johti kenraalinmajuri Harald Hjalmarson, joka runsasta vuotta myöhemmin ampui itsensä. Sankaruus oli muuttunut häpeäksi?
Nimiä joista tuli historiaa
Antero Raevuoren vuoden 1918 kuvaus Tampereesta sisältää paljon yksilökohtaloita. Hänen isänsä ja setänsä ovat kirjan hahmoja. Kuuluisaksi tuli myöhemmin kommunismista järjen käyttöön kääntynyt toimittaja Arvo ”Poika” Tuominen.
Kenties mieliinpainuvin on legendaarinen punaisten johtohahmo Verneri Lehtimäki. Hän toimi Yhdysvalloissa karjatilalla ja laivapoikana Missisipillä, toimitti aseita Suomen punaisille ja päätyi Tampereelle, josta pakeni puolen tuhannen miehen johdossa Näsijärven jäätä myöten pohjoiseen.
Lehtimäki oli seikkailija, lentäjänä 1919 englantilaisten kanssa näiden pommittaessa Kronstadtia ja koneiden kehittäjänä niin Yhdysvalloissa kuin Josif Stalinin palveluksessakin, mutta koki – kuten puolet itään loikanneista suomalaisista – teloituskuoleman. Lehtimäestä saisi mainion jännitysnäytelmän – tylsää vain, että kaikki tietäisivät, kuinka tarina loppuu.
Toinen mielenkiintoinen hahmo oli Tampereen kaupungintalon punaisen miliisikomppanian Kalle Flinck, joka johti osan miehistään naiskaartilaisten kanssa Kansallis-Osake-Pankin suojiin. Raevuori ei osaa varmuudella kertoa, oliko naisten joukossa tuolloin punatyttö, 17-vuotias Aune Leppänen. Tärkeätä on kuitenkin se, että pian tuo Flinck oli nimeltään Kalle Kaihari, joka meni naimisiin Aune Leppäsen kanssa.
Kallesta tuli tamperelainen kauppaneuvos ja porvarivaikuttaja. Pääsipä hän presidentti Urho Kekkosen läheiseksi ystäväksi ja jopa Kristiina Halkolan (komm.) laulaman ”20 perhettä” paheksuttavien sukunimien luetteloon. Ei kaikille punaisille huonosti käynyt.
Tampere Mannerheimille tärkeä arvovaltakysymys
Sotilaskomitean ylipäällikkö Mannerheim oli saanut komentoonsa Pohjanmaan suojeluskunnat. Armeijan kokoaminen, aseistaminen ja kouluttaminen jäivät puolitiehen. Lisäsotku syntyi, kun Saksasta kotiutuvat jääkärit esittivät vaatimuksiaan. Oudosta ryssänupseerista ei pidetty, ja Mannerheimin on hankittava arvovalta uhkaillen.
On ihme, miten vähin eväin valkoiset onnistuvat riisumaan aseista Pohjanmaan venäläisten miehitysjoukot. Niistä ei ollut punaisten tukijoiksi.
Mannerheimin tavoitteeksi asettui Tampere. Se oli vallattava ennen kuin kohta tulossa olevat saksalaisjoukot ehtivät saamaan liian suuren siivun Suomesta. Raevuori ei juuri kehuskele saksalaisjoukkojen saavutuksia, mainitsee vain, että valkoiset pitivät voitonparaatinsa Helsingissä 16. päivänä toukokuuta. Helsingin voitonparaatin järjestivät tosin saksalaiset kenraalinsa Rüdiger von der Goltzin johdolla kiireen vilkkaan jo kuukautta aikaisemmin.
Saksalaisten panosta Mannerheim sekä pelkäsi että jälkikäteen väheksyi. Onneksi saksalaiset poistuivat pian maasta.
Ennen Tampereen valtaamista Mannerheim ohjaili kuin humaani sotilasjohtaja:
”…vihollista joka antautuu, on kohdeltava sotavankina ja ettei mikään teko saa tahrata valkoisen Suomen armeijan puhdasta mainetta. Tampereella on nykyään satoja henkilöitä eri lähetystöistä Pietarista, jotka nyt saavat itse nähdä, miten meidän nuoret joukkomme taistelevat ja joitten kertomuksista suuresti riippuu maamme maine sivistyskansana.”
Paljon turhaa suunpieksentää liittyi tuon ajan julistuksiin. Mannerheim joutui katumaan myöhempinäkin vuosikymmeninä rajuja puheitaan, eikä kehumista ollut sisällissodan jälkeen hänen uhossaan eduskunnan puhemiehelle, vaikka hirmuvallan uhka olikin leijunut Suomen yllä:
”…ne poltetut kylät, ryöstetyt kartanot ja mökin, joita näette ympäri Suomea osoittavat, millaista aasialaista kulttuuria oli aikomus kylvää maahamme.”
Tässä Raevuorikin jo haluaa ojentaa Mannerheimia: ”rumasti oli lahtarikenraali erehtynyt. Työväen ja köyhälistön, ei mongolien eikä kiinalaisten”. Kova työ oli valkoisilla saada katkeruudet puolin ja toisin lieventymään, eivätkä Mannerheimin sanat aluksi aina olleet sitä edistämässä.
Kirjan kuvaus Tampereen paluusta karmean sodan jälkeiseen aikaan on paljon puhuva. Kaikkien oli lähdettävä tavoittelemaan kaukana häämöttävää sovintoa ja tuskallisen hitaasti syntyvää halua aitoon inhimillisyyteen. Sota oli siirtyvä vielä Viipuriin ja lopulta vankileirien ajanjaksoon.
Antero Raevuori: Saarrettu kaupunki. Tampere ja Mannerheim 1918. Docendo 2018.