Muinaisessa Egyptissä olut oli juoppojen juoma. Aikalaiskuvauksissa kerrotaan oluen juojien remuavan kaduilla ja aiheuttavan paheksuttavaa lemua. Kun ilmiö siirtyi Kreikkaan, ilmiötä pidettiin barbaarisena. Mika Rissanen ja Juha Tahvanainen ovat laatineet oluthistoriikin ns. kieli poskessa.
Italiassa oluen raaka-ainetta ohraa halveksittiin eläinten rehuna. Legioonissa yksi rangaistusmuoto oli antaa vilja-annos vehnän sijasta ohrana. Siitä vanha sananparsi: ”nyt otti ohraleipä”.
Kirjoittajat toteavatkin, että vielä tänään olut saa kantaa ainoastaan päihtymiskäyttöön soveltuvan bulkkituotteen leimaa. Kiitos tästä lankeaa muun muassa juovuksissa räyhääville erilaisten joukkuepelien faneille.
Oluen käyttöön liittyy tuomittavuutta mutta myös hyötyä, ainakin ilon muodossa. Brysselissä nähtävillä olevan Manneken-Pis –patsaan komean pissakaaren salaisuudeksi jotkut tietävät paikallisen lambic-oluen nauttimisen.
Oluen on tiedetty myös lisäävän maidontuotantoa, joten sitä on suositeltu imettäville äideille. Armeijoille olut muodosti tärkeän hyötytekijän ruuan korvikkeena ja mielialan nostattajana.
Uskonveljet olusilla
Alkoholi ei ole ollut ennen vanhaa vieras ja kielletty asia luostareiden ja kirkkojen väelle. Luostareissa – kun silmä vältti – harrastettiin paljon muutakin kuin itsensä ruoskimista. Kehiteltiin käymismenetelmiä, tislattiinkin. Kehiteltiin liköörejä yms., mutta olut pysyi uskonveljien ystävänä.
Irlantia käännytettiin kristinuskoon, mutta samalla keltit saivat vahvoja olutkulttuurin vaikutteita. Olut oli niin tärkeä nautinnon kohde, että sen ympärille kehittyi ihmeiden tarinaperinne. Oluttynnyri joka lähetettiin seurakunnalle, monistui matkalla niin, että tynnyreitä riitti kahdeksalletoista kirkolle. Kahdesta leivästä ja tilkasta olutta pyhimys Columbanus ruokki ja juotti kuusikymmentä munkkia.
Varsinkin irlantilainen kansallispyhimys Brigid Kildarelainen oli mieltynyt olueen. Hänen rukouksensakin liittyi olueen: ”Tahtoisin antaa suuren järven olutta kuninkaiden Kuninkaalle. Tahtoisin nähdä, kuinka taivaallinen perhe voisi juoda sitä iankaikkisesti”. Ei ihme, että suomalaisetkin oppivat vappuisin hoilottamaan järvien muuttumisesta viinaksi.
Uskonpuhdistaja Martti Luther oli oluen ystävä. Hän luonnehti Erfurtin yliopistoa yhdeksi suureksi ilotaloksi ja oluttuvaksi. Merkillepantavaa on lisäksi se, että hänen jatko-opintojensa kaupungissa Wittenbergissä oli muutama tuhat asukasta mutta 172 olutpanimoa. Suhdeluvun tekee ymmärrettäväksi se, että suurimmassa osassa kodeista oli oma panimo.
Olut on sen verran mukava nautintoaine, ettei tässä yhteydessä sovi ryhtyä moralistiksi. Siitä pitävät monet muut huolen. Rissanen ja Tahvanainen ovat rakentaneet oluen ja historian yhdistämisen hyödyntämällä eri olutpanimoiden materiaalia. Kaljatehtaiden pr-väki on varmaankin avittanut tekijöitä mielellään ja helpottanut tarinoiden kyhäämistä.
Kirjan jutut on kirjoitettu hupimielellä. Euroopan historian ja olutkulttuurin eri käänteiden yhdisteleminen ei aina kirjoittajilta onnistu luontevasti. Väliin paljastuu hiukan teennäisiä ajatussiltoja, varsinkin oluen ja löytöretkeilijä Fridtjof Nansenin seikkailujen yhteen liittäminen ei tapahdu sutjakkaasti. Jos joku panimokroisos maksoi matkan viuluja, ei se riitä.
Sen sijaan valtioiden ja olutpolitiikan saralta kirja tarjoaa mutkattomia kehityskertomuksia. Pietari Suuri sai vaikutteita Euroopasta ja mieltyi oluen siemailuun, vaikka olikin menneisyydessä harrastanut enimmäkseen vodkan juontia. Vodka osoittautui kansalliseksi ongelmaksi, mitä ryhdyttiin torjumaan oluen voimin. Tämän taistelun Pietari Suuri kuitenkin hävisi, vodka ja eurooppalaiset viinit alkoivat vallata alaa. Katariina II Suuri toki sataa vuotta myöhemmin vaikutti oluenpanon paranemiseen ja niin oluen juonti moninkertaistui.
Armeija kulki vatsallaan, mutta joskus päiväannosten kuljettaminen vaikeakulkuisille Suomen korpiseuduille oli ylivoimaista. Suomen sodan aikoina venäläissotilaiden päiväannokseen kuului 3,2 litraa olutta ruuan lisäksi, mutta käytännössä se osoittautui mahdottomaksi. Upseeristo sen sijaan nautiskeli hienostuneemmin viinejä ja kunnon ruokaa.
Oluen vihollinen iskee
Seuraava ei ole ehtinyt käsiteltävänä olevaan kirjaan mutta liittyy olueen kylläkin. Moni pani varmaan merkille, että Timo Alarik Pakkanen, maailmaa kiertelevä joulupukki ja Kohtuullisen Hutikan Pyhän Veljeskunnan keskushahmo täytti 70 vuotta. Viime keväänä Pakkanen sai Joulupukkisäätiöltä irtisanomiskirjeen:
”Olemme päättäneet irtisanoa oikeutenne käyttää virallista Santa Claus Land Finland -tunnusta sekä muita Santa Claus Foundation rekisteröityjä tunnuksia. Toimintanne ei vastaa Joulupukki Säätiön arvoja, eikä tee millään tavalla kunniaa suomalaista joulupukkitoimintaa kohtaan, jota Joulupukki Säätiö edustaa ja valvoo. Pyydämme teitä välittömästi poistamaan tunnukset kaikista materiaaleista sekä kaikista yhteyksistä.”
Ei voi olla totta, mutta totta se vaan on. Säätiön pyhyys ylittää Martti Lutherin ja tuhansien uskonmiesten puhtauden. Syynä oli se, että Pakkanen on julkisesti tunnustanut pitävänsä ja nauttivansa oluesta! Nyt alkaa olla aika tutkia, ettei vain joku ko. säätiön taustahahmoista nauttisi olutta salaa tai puolijulkisesti. Sekin olisi kuohuvaa historiaa.
Mika Rissanen & Juha Tahvanainen: Kuohuvaa historiaa. Tarinoita tuopin takaa. Atena 2014.
Kirjoittanut: MARKKU JOKIPII