Vaikka välillä Mikkeliä ja Suomeakin haikeasti kirjassa muistellaan, savolaista sananrieskaa tästä europainin historiikista ei paljoa tapaa.
Olli Rehn tulee tässä kunnostautuneeksi taloustieteen ajattelijana ja toimeenpanijana. Hän matkustaa, neuvottelee kabineteissa, pitää puhelinneuvotteluja ja kehittelee yhteisiä toimintatapoja, joilla ristiriitaiset EU-maat voisivat löytää toisensa ja yhteiset etunsa. Motto on selvästi: tuhlaajat kuriin.
Rehnin kertomaa voi pitää sekä oppikirjana siitä, kuinka onnistua eripuraisten sovittelutyössä sekä todistuksena, että Euroopan kannattaisi pitää yhtä. Suuri eurooppalainen koettelemus alkoi ja jatkui painajaisena nimeltä Kreikka. Maa oli vilpillisesti ajanut itsensä vararikon partaalle. Vallan Kreikassa siirryttyä populistiselle vasemmistolle parannuksia EU sai odotella tuskallisen hitaasti.
Neuvottelu-uutisointi paljasti kreikkalaisten haluttomuuden kuunnella järjen ääntä. Saapuessaan neuvotteluihin taloudenpidon tiukentamiseksi pääministeri Alexis Tsipras harppoi paikalle vähän kuin kesäisiin palkintojuhliinsa. Kreikka oli se, jonka tuli kuunnella nöyrästi sitä, joka rahaa ojensi.
Kun kuria vaadittiin, sai myös Rehn kuulla kunniansa. Luovin kritiikki tuli taloustieteilijältä ja myöhemmältä valtiovarainministeriltä Gianis Varoufakisilta, joka ilmaisi näkemyksensä vuonna 2013: ”Rehn on oppimaton, pelkurimainen ja ala-arvoinen IMF:n käskyläinen, joka vain ottaa vastaan IMF:n määräyksiä. Hänen velvollisuutensa on kiistää IMF:n virhe. Ja hän kiistää sen.”
Kuulua kerhoon, toisaalta ei
Rehn manaileekin EU-maille tyypillistä piirrettä. Jäsenvaltiot kuuluvat yhteisöön, mutta omia purnaajia miellyttääkseen käyttäytyvät kuin ulkopuoliset, haluamatta sitoutua yhteisiin sovittuihin käytäntöihin. Se on kuin pissaisi pakkasessa housuihinsa: ensin lämmittää, sitten tuleekin jo kylmä.
Satamäärin haudanvakavaa organisaatiopainia sisältävä kirja ei juuri kevennyksiä tarjoile. Rehnin suurimmat tykkääjät koostuvat niistä, joita hän kiitellen kuvailee. Lepotauot eivät onnistu: viittaus hänelle rakkaan rock-yhtyeen lyriikan helmiin vaikuttaa turhalta, jalkapallosta puhumattakaan.
Suomalaisten vaikutusvallasta Euroopan Keskuspankissa hän antaa kuitenkin hauskan lausahduksen kehuessaan olotilaa mikkeliläisille:
”Silloiset Keskuspankin neuvostopaikat jakautuivat 2–2 Mikkelin ja Saksan välillä (lisäsin toki, että komission edustajana en saanut äänestää vaan ainoastaan puhua). Tarkensin vielä, että itse asiassa valta oli jakautunut 2–2 Pitkäjärven ja Saksan välillä, koska niin Erkki Liikasen kuin minunkin perheeni olivat alun perin lähtöisin samasta Pitkäjärven esikaupungista Mikkelin keskustan vierestä.”
Kritiikkiä kotimaataan kohtaan Rehn esittää, esimerkiksi sitä näköalattomuutta, jossa vaikkapa vuonna 1988 maan korkein johtokin eleli haluamatta aavistaa Neuvostoliiton rapistumista. Silti kokemukset Esko Ahon ja Juha Sipilän hallituksista ovat mairittelevia. Kyytiä saa kotimainen populistinen faktojen sekoittelu ja välirikot uusien ja vanhojen puolueiden kesken. Perussuomalaiset kohottivat profiiliaan EU-kriittisyydellään, mutta Timo Soinin päästyä ulkoministeriksi sävy muuttui.
Rehn moittii Suomea liiallisesta sitoutumisesta ns. Hansa-liittoon, kahdeksan maan ryhmittymään, jossa ovat olleet Hollanti, Irlanti, Baltian maat ja Pohjoismaat. ”Kaikki kunniallisia maita ja hyvähän kumppaneita on olla, mutta kun Hansa-liitto on kannanotoillaan leimautunut pitkälti ”ei, ei, ja vielä kerran ei” -ryhmäksi etenkin euroalueen uudistamisessa, en näe, että yhtyminen automaattisesti sen kantoihin ajaisi Euroopan saati Suomen asiaa.”
”Persona non grata”
Tämänkin vuosituhannen puolella Suomi eli hävettävää aikaa, jolloin viattomasta yritettiin tehdä suurvakoojaa. Taisi olla Tarja Halosen siunaamaa, kun Suojelupoliisi alkoi tehdä Martti Ahtisaaren neuvonantajasta ja tutkijasta Alpo Rusista rikollista. Liki sataprosenttisesti maan tiedotusvälineet toistelivat uutisvalheita, joita vastaan vain europarlamentaarikko Heidi Hautala ja Suomen Kuvalehden päätoimittaja Tapani Ruokanen kävivät uutistaistoon Rehn uransa vaarantaen.
Yle ja HS eivät ole kuuna päivänä halunneet selvittää, miten näin ”luotettavat” tiedotusvälineet saattoivat mennä niin halpaan. Uhrautumisestaan Rehn sai yleisön tuen mutta useimpien kaikkitietävien journalistien vihat, vaalitkin jäivät väliin:
”Vaikka olin Suomessa vuosina 2002–2003 persona non grata ja poliittinen ruumis, minut kuitenkin nimitettiin vuotta myöhemmin vastoin kaikkea todennäköisyyttä suomalaiseksi EU-komissaariksi.”
Hieno saavutus. Taloustieteilijöille kirja tarjoaa paljon. Samoin poliitikoille, joiden Rehn toivoisi katsovan eteenpäin ja kauemmas. Neuvoja saavat niin Baltian maat yksilöidysti kuin maailman laajuinen talouden hallinta.
Vaikka kriisien hillintä ja hallinta yhä jatkuu, Olli Rehn saavutti selviä voittoja. Tyylipisteitä tuli vaihtelevasti, vaikka pinteessä hän taisi tuntea välillä olleensa. Kirjansa alkumotoksi Rehn onkin valinnut sudeettisavolaisen mietelauseen: ”Kompurointi suattaa estee kuatumisen, mutta tuop etunojjoo.”
Olli Rehn: Kuilun partaalta. Näin euro pelastettiin. Käännös Tatu Henttonen. Docendo 2019.