Vastoin kuin – myös mikkeliläinen – politiikan broileri Erkki Liikanen (sd.), Olli Rehn (kesk.) ei sorru itsensä palvontaan. Vaikka molemmat ovat pelanneet paikallista potkupalloa, heidän kahdentoista vuoden ikäeronsa ja valitsemansa eri puolueet rakentavat heidän välilleen sukupolvien kuilun. Siinä missä Liikanen liehui Teiniliitossa sen hölmöimmän ajanjakson ja kehittyi DDR:n ystäväksi, siinä Rehn oli vielä onnekkaasti kasvuiässä. Molempia yhdistää elämä pankki- ja taloustirehtööreinä.
Olli Rehnillä ei ole paljon kaduttavaa, seliteltävää tai peiteltävää – jollei syyksi sellaiseen lasketa liiallinen intoilu EU:n jäsenmäärän kritiikittömään kasvattamiseen. 1960-luvulla syntyneet kokivat orastavan aikuisuuden hitaana vapautuneisuuden heräämisenä. ”Onnellisten tasavalta” on elämänkerta, jonka voi luokitella yritykseksi lähennellä tavallista kansaa, joskin aihemaailmat nousevat paikoin yli hilseen. Silti: asiallinen, suhteet säilyttävä, kohteliaisuudessa liki kumarteleva.
Rehn on henkeen ja vereen sovun etsijä. Hänen menneisyydestään ei ole havaittavissa vastuuttoman pelleilynkään piirteitä. Talousoppineena hän on pyrkinyt ymmärtämään syitä ja seurauksia. Niinpä hän väliin kyllästyttää lukuisilla talousfilosofien aivoituksilla ja sitaateilla. Mutta paljon lukenut osaa löytää jopa huumorin jyviä rutikuivista tekstilaareista.
Ennustamisen viisaudesta
Kun amerikkalainen George F. Kennan muutti keväällä 1945 Moskovaan lähetystöneuvokseksi, hän tuli lähettäneeksi kotimaan isännilleen kuuluisaksi tulleen ”pitkän sähkeensä”. Siinä hän kiteytti tulevien vuosikymmenten kulun kohti kylmää sotaa ja Yhdysvaltain patoamispolitiikan doktriinia vuosiksi 1946-1991. Kennan sen oivalsi, ja kaksi viikkoa sähkeen saapumisen jälkeen Winston Churchill piti USA:ssa kuuluisan ”rautaesirippupuheensa”.
Rehn pitää huolellista suunnittelua tärkeänä. Silti hän siteeraa sarkastisesti Yhdysvaltain presidentti Dwight D. Eisenhoveria, jonka yksi murjaisu kuuluu: ”Suunnitelmat ovat arvottomia, mutta suunnittelu on kaikki kaikessa”. Tähän Rehn: ”Kyllä suunnitelmia tarvitaan, sillä ne antavat suuntaa ja ryhtiä organisaation toimintaan… etenkin kriisiaikoina”.
Tuo ajatus antaa hänelle perusteet moittia Sanna Marinin (sd.) hallitusta, joka koronakriisin alkuvaiheissa ei ymmärtänyt torjumaansa presidentti Sauli Niinistön ehdotusta ”nyrkin” perustamisesta operatiiviseksi työkaluksi paniikin keskellä. Marinilta puuttuu johtamiskoulutus, eikä hänen valitsemistaan poliittisista apulaisista siihen ollut.
Riski joka kannatti: Alpo Rusin tukeminen vastoin valtamediain lynkkaushaluja
Yksi onnistuneista ennustajista oli presidentti Matti Ahtisaarta avustanut ja suurlähettiläänä toiminut tohtori Alpo Rusi. Hän ennusti 25 vuotta sitten kirjassaan Vaarallinen rauha, että Kiinan taloudellinen vahvistuminen merkitsee ajan myötä väistämättä myös sen strategisen kunnianhimon ja sotilaallisen voiman kasvua. Tuo siis Ahtisaaren valtakaudella.
Aikaa myöten Rusista tuli kuin punainen vaate Tarja Halosen hallinnolle ja demareille. Supo lukkiutui fataalien ja tarkoituksellisten perustein asettamaan Alpo Rusin syntipukiksi. Yleisradio ja Helsingin Sanomat söivät Supon politrukkien kädestä kaiken, mitä Supo keksi niille suoltaa.
Tuli Olli Rehnin ja Suomen Kuvalehden päätoimittaja Tapani Ruokasen tilaisuus. He asettuivat Rusin puolustajiksi, ja pian punainen rintama hajosi, vaan ei ole vieläkään katunut, saati pyytänyt anteeksi. HS:n toimituksen luutunut asenne yhä näkyy siinä, että kaikki mitä Rusi tänään kirjoittaa, on vain katkeraa vanhan kertausta. Silti hänen tuorein kirjansa Kremlin kortti antaa kylmää kyytiä muuan muassa Mauno Koiviston tavalle polvistua Moskovan edessä.
Mielenkiintoista on nähdä: saako HS jossakin sopivassa tilanteessa mahdollisuuden rankaista Rehniä. Menihän HS:n luotettavuus Rusin syyttelyssä. Vaikka Rehnin mukaan Tapani Ruokasen Suomen Kuvalehti pelasti median maineen, ei se sitä todellisuudessa tehnyt. Kunnia kuului kyllä SK:lle, mutta valtamedioiden kunnia sai pysyvän kolhun.
Stalinistit saavat kyytiä
Ollakseen ahkeran, paljon lukevan ja pitkäjänteisen poliitikon kohtelias kirja, Onnellisten tasavalta piiskaa 1970-luvun sinipaitoja, stalinisteja:
”Oman riesansa aiheutti Sosialistinen Opiskelijaliitto eli taistolaiset, jotka olivat vielä riittävästi olemassa 1980-luvulla aiheuttaakseen vahinkoa isänmaalle… On täyttä roskaa, että SOL olisi ollut jokin nuorison vapaamielinen, reipashenkinen laululiike. Agitprop voi olla nastaa nuotiomusiikkia, mutta sen poliittinen kotipesä SOL oli Neuvostoliiton käsikassara… Edes tämän tosiasian soisi vanhojen taistolaisten muistelmissaan tunnustavan, eikä pieni katumusharjoituskaan olisi sielulle pahitteeksi.”
Raskaita ovat Rehnin muistot Talvivaaran ja Fennovoiman ajoilta. Ne koettelivat talousoppinutta vallankäyttäjää ja koko kansan kukkaroa. Sote-uudistuksen torppaamisessa käytettiin perustuslakia halveksuvaa pilkuntarkkaa uskonomaista tulkintatapaa. Ajaisipa Yle joskus uudelleen niitä uutislähetyksiä, jossa kaksi vastakkaista papitarta – Annika Saarikko (kesk.) ja Krista Kiuru (sd.) – käyvät toistensa kimppuun kuin akat vanhassa kotimaisessa elokuvassa, samaan tapaan toteutettuna kuin ”minä juon nyt kahvia”–anteeksipyyntöä niin mieluisasti kerrataan.
Luokittelulausunto: Rehn on valtiomiestason kirjoittajana rikas sanankäyttäjä jo nyt ja voittaa kirkkaasti Tarja Halosen ja Matti Ahtisaaren totisuuden. Mitä kaunokirjallisiin avuihin tulee, Sauli Niinistö on ylittämätön.
Olli Rehn: Onnellisten tasavalta. Esseitä Suomesta. Docendo 2022.
