– Poliittiset nuorisojärjestöt ottivat jokin aika sitten ilahduttavasti kantaa sitä vastaan, että kansanedustajat osallistuisivat ehdokkaina myös maakuntavaaleihin. Heidän mielestään ei ole toivottavaa, että samat ihmiset toimivat parhaimmillaan – tai pahimmillaan – päättäjinä kolmella tasolla: kunnissa, maakunnissa ja vielä eduskunnassa, Jan Vapaavuori kirjoittaa blogissaan.
Nuorisojohtajien argumenttina oli vastustaa vallan keskittymistä. Vapaavuoren mielestä se on ihan kelpo perustelu.
– On kuitenkin pari muutakin syytä vastustaa tällaista kehitystä. Kuulun itse niihin, jotka ovat toimineet samanaikaisesti vastuullisissa tehtävissä kunnallispolitiikassa ja kansanedustajana. Tiedän, että se on ajankäytöllisesti haasteellista, ainakin jos pyrkii hoitamaan hyvin molemmat tehtävät, joihin kansalaiset ovat valinneet. Mahdollista se on, mutta raskasta. Ottaen huomioon maakunnille kaavaillut isot vastuut, kolmen eri tehtävän hoitaminen kunnialla on kuitenkin mahdotonta, Vapaavuori kirjoittaa.
Hänen mukaansa ajankäyttöäkin vaikeampaa voi olla yhteensovittaa lojaliteettivelvoitetta kolmelle eri isännälle.
– Useampikin hallituspuolueen edustaja joutuu pian tuskailemaan äänestääkö ryhmäkurisyistä keväällä eduskunnassa sote- ja maakuntauudistuksesta päätettäessä oman kaupunkinsa selkeän edun vastaisesti. Yleisellä tasolla voidaan ajatella, että kansanedustajan tulee nähdä isompia kokonaisuuksia (mitä ne sitten ovatkin), eikä asettaa kotipitäjäänsä äänestyksissä etusijalle, mutta jos sama edustaja on tullut valituksi myös kunnanvaltuustoon (tai jopa –hallitukseen tai jopa sen johtoon) ristiriita on jo ilmeinen. Pettääkö puolueensa vai kotikaupunkinsa?
Vapaavuoren mukaan edustajille, joiden kotipitäjä sattuu olemaan maan pääkaupunki, intressiristiriita on entistä haastavampi, menestyvä pääkaupunki kun on korostetusti koko maan etu.
– Kolmen eri hallinnontason mallissa – joka jo itsessään kertoo, kuinka hölmöä uudistusta maahan puuhataan – konfliktitilanteiden potentiaalinen määrä vain kasvaa. On esimerkiksi selvää, että kunnat ja maakunnat ajautuvat pysyvään kilpailutilanteeseen valtiovallan huomiosta ja armollisuudesta. Kuntien valtionosuusriippuvuus kasvaa uudistuksessa olennaisesti ja maakunnathan ovat täysin riippuvaisia valtion rahoituksesta (huumorintajuisimmat kutsuvat maakuntahallintoa silti itsehallinnoksi). Kumman etua siinä sitten ajaa ja kumman etua kolmannessa mahdollisessa roolissaan eduskunnassa rahanjakotaistelussa priorisoida?
Vapaavuoren mukaan ”jännittävä – itse asiassa karmaiseva – kysymys maakuntien toimielinrakenteesta on myös nousemassa uudistusta valmistelevien agendalle”. Kyse on siitä, mitä ja minkälaisia muita elimiä maakunnat valtuustojensa rinnalle tarvitsevat?
Hänen mielestään on sinänsä jännittävää, että samainen hallitus, joka alkutaipaleellaan hankki suosiota puhumalla poliittisista virkanimityksistä luopumisesta, byrokratian keventämisestä sekä ministerien ja avustajien määrän vähentämisestä, on luomassa maahan ennenäkemättömän poliittisten virkanimitysten kerrostuman ja politrukkirälssin vyöryn.
– Kaikki edellä sanottu on tietty kuitenkin pelkkää akateemista pohdiskelua. Maakuntauudistushan kaatuu vielä kevään aikana, eikä maakuntavaaleja koskaan järjestetä!, summaa Vapaavuori bloginsa.