Vielä muutama vuosi sitten oikeistopopulistiset puolueet nähtiin monissa Euroopan maissa poliittisina hylkiöinä – protestiliikkeinä, joiden varaan ei vakavasti otettava hallitus voisi rakentua. Nyt samat puolueet ovat osa poliittista valtavirtaa ympäri Eurooppaa. Yhteistyö keskustaoikeiston ja oikeistopopulistien välillä ei ole enää poikkeus, vaan monissa maissa jopa välttämättömyys toimintakykyisen oikeistokoalition muodostamiselle.
Euroopan parlamentti hyväksyi 13. marraskuuta esityksen merkittävistä kevennyksistä yritysvastuudirektiiviin. Äänestyksestä teki poikkeuksellisen se, että Euroopan keskustaoikeistolaisten puolueiden kattopuolueen, EPP:n, edustajat äänestivät yhdessä oikeistopopulististen ja laitaoikeistolaisten meppien kanssa kevennysten puolesta. Näkemykseni mukaan kevennykset yritysvastuudirektiiviin olivatkin tervetulleita. Vielä tervetulleempaa oli kuitenkin ilmeinen merkki siitä, että keskustaoikeisto kykenee asiavetoisesti edistämään tavoitteitaan erilaisten ryhmien kanssa silloin, kun se on sille itselleen tarkoituksenmukaista.
Naapurimaassamme Ruotsissa vallitsi vuosia käytäntö, jossa puolueet olivat sitoutuneet eristämään ruotsidemokraatit kaikesta yhteistyöstä. Lopulta vuonna 2022 Tidön sopimuksen viitoittamana keskustaoikeistolaiset puolueet ja oikeistopopulistiset ruotsidemokraatit sopivat yhteistyöstä syrjäyttääkseen sosialidemokraattisen hallituksen vallasta. Norjassa ja Tanskassa on vielä pidempi historia tilanteista, joissa oikeistopopulistiset ja keskustaoikeistolaiset puolueet ovat tehneet yhteistyötä. Norjassa konservatiivipuolue ja oikeistopopulistinen edistyspuolue olivat yhdessä hallituksessa jo vuonna 2013. Tanskassa taas oikeistopopulistinen Tanskan kansanpuolue on tukenut useita keskustaoikeistolaisia hallituksia hallituksen ulkopuolelta, ensimmäisen kerran jo vuonna 2001.
Myös Suomesta, kenties yllättäen, löytyy pitkältä ajalta esimerkkejä siitä, kuinka populistisiksi luokitelluille puolueille on annettu hallitusvastuuta. Perussuomalaisia edeltänyt Suomen Maaseudun Puolue (SMP) nousi vaalivoiton myötä hallitukseen ensimmäisen kerran vuoden 1983 eduskuntavaalien jälkeen. Luonteeltaan SMP toki erosi merkittävästi Jussi Halla-ahon (ps.) ja Riikka Purran (ps.) johtamista nykyisistä perussuomalaisista. Suomen politiikkaa on yhtä kaikki ohjannut selvä linja jo vuosikymmeniä: myös valtavirran laitamilla kulkevat puolueet, kuten vasemmistoliitto ja perussuomalaiset, on haluttu ottaa hallitusvastuuseen vahvojen vaalitulosten jälkeen.
Kokoomukselle yhteistyö nykyisten perussuomalaisten kanssa on kaiken kaikkiaan luontevampaa kuin yhteistyö useimpien muiden eduskuntapuolueiden kanssa tällä hetkellä olisi. Perussuomalaiset ovat olleet jopa oma-aloitteisia julkisen sektorin menoleikkausten ja veronkevennysten ajamisessa valtiovarainministeri Purran johdolla. Kokoomus on saanut Petteri Orpon (kok.) hallituksessa läpi useita puolueen pitkäaikaisia tavoitteita, kuten merkittävät työmarkkinauudistukset, joista se olisi muilla hallituskokoonpanoilla voinut lähinnä haaveilla.
Perussuomalaiset ovat antaneet kokoomuksen toteuttaa tavoiteohjelmaansa laajalti niin kauan, kun perussuomalaisten omat tavoitteet maahanmuuttopolitiikassa ja sisäisen turvallisuuden kysymyksissä ovat edenneet. Ehdot ovat kokonaisuutena molemmille osapuolille edunmukaiset, sillä kokoomuslaisen on helppo yhtyä moniin erityisesti humanitaariseen maahanmuuttoon liittyviin huoliin, vaikka kaikkein karkeinta kielenkäyttöä ei kannatettaisikaan. Asiat ratkaisevat retoriikkaa enemmän.
Hallituksen toimintakykyä haittaa tällä hetkellä eniten perussuomalaisten kannatuslasku. Tämä uhkaa täyttää loppukauden lehmänkaupoilla, jolloin uudistukset etenevät transaktionaalisesti. Vaalitaktisesta näkökulmasta kokoomukselle on kuitenkin tärkeää pitää perussuomalaiset tiiviisti hallitusvastuussa, sillä vastuunkanto hillitsee tavallisesti populististen puolueiden kannatusta parhaiten.
Yhteistyö keskustaoikeiston ja oikeistopopulististen puolueiden välillä on tullut jäädäkseen. Tämä kehityskulku on luonteva, sillä molemmilla ryhmillä on Euroopassa enemmän yhteisiä tavoitteita keskenään kuin mitä esimerkiksi keskustaoikeistolla voisi olla vasemmistopuolueiden kanssa. Monissa Euroopan maissa kyse on myös vaalituloksen sanelemasta välttämättömyydestä: ilman oikeistopuolueiden yhteistyötä vakaan enemmistöhallituksen muodostaminen on käytännössä mahdotonta.
Lopulta politiikassa ratkaisevat teot, eivät mielikuvat. Sillä, miltä yhteistyö näyttää ulospäin, on vähemmän merkitystä kuin tuloksilla. Kokoomus on saanut ohjelmansa läpi tehokkaammin perussuomalaisten kuin minkään muun puolueen kanssa eikä tätä tosiasiaa muuta se, kuka kulloinkin saa itselleen päivälehtien moraalisen hyväksynnän. Kun oikeistopuolueiden yhteistyö tuottaa parhaiten tuloksia, siitä tulee demokratiassa luonnollinen ja väistämätön osa poliittista todellisuutta.