Takana oli hieno kalapäivä kesäkuussa 1989. Reissu oli naamioitu pääministeri Harri Holkerin (kok) vierailuksi Islantiin.
”Nyt känniin ja äkkiä”, Holkeri julisti ryhmälleen hotelli Sagan aularavintolassa Reykjavikissa. Seurue teki työtä käskettyä.
Vaasan läänin maaherraksi povailtu valtioneuvoston tiedotuspäällikkö kävi välillä vastaanotossa puhelimessa. Puhelun aikana hän laski allensa.
Ensimmäisenä poistui Holkeri, joka ilmoitti, ettei ole aikoihin maksanut laskujaan. Pian muut seurasivat perässä.
Hetken päästä tarjoilija tuli pöytäämme kyselemään, olemmeko Suomesta. Myönteisen vastauksen jälkeen hän kertoi, että Holkerin seurue oli jättänyt laskunsa maksamatta.
Maksoin herrojen huvin. Sain myöhemmin rahani takaisin. Holkerin avustajat halusivat nopeasti laskun hyppysistäni.
Holkeri pelastui, ja maaherranimitys meni läpi ilman suuria soraääniä.
Miksi? Koska media pysyi vaiti.
Sagan tapahtumien kertomisesta keskusteltiin useissa toimituksissa. Kaikissa päällikkötason kanta oli kielteinen.
Miten tämä liittyy pääministeri Sanna Mariniin (sd)? Siten, että ainakin Holkeri halusi tietoisesti menettää hetkeksi toimintakuntonsa.
Holkeri ja Marin toimivat kuitenkin eri tavalla. Holkeri otti tuiterinsa aluksi minun ja sitten myöhemmin kaikkien veronmaksajien piikkiin. Marin juhli yksityisesti.
Pääministerin ja korkeiden virkamiesten yksityisyyden suoja oli 1980-luvulla korkea. Tämän vuosituhannen media tarttuu kaiken olennaisen lisäksi myös epäolennaiseen.
Politiikan journalismi on muuttunut. Sen rinnalle on tullut journalismia politiikasta. Sitä kiinnostavat asioiden lisäksi myös lähes kaikki muu: biletys, ulkonäkö, ilot ja surut.
Uusi ilmiö ei tietenkään ole pelkästään median vika. Päättäjät ovat itse madaltaneet yksityisyyden suojaansa jakamalla kuvia perhetapahtumista, jälkeläisistä ja harrastuksista.
Marinilla on oikeus juhlia. Median pitää esittää ikäviä ja tyhmiä kysymyksiä.
Olennaisia ovat jutut. Marinista tehtiin tarinoita, jotka ohjasivat lukijoita miettimään pääministerin päihteiden käyttöä.
Marin on kertonut haluavansa ravistella pääministeri-instituutiota. Sitä pitäisi tehdä poliittisilla avauksilla, ei kapakkareissuilla tai rikkomalla valtioneuvoston kanslian ohjeita koronasta ja kännykän käytöstä.
Pääministeri vaikuttaa humaltuneen uusista ystävistä, jotka ovat some- ja viihdejulkkiksia. Nämä ystävät ovat kovin erilaista porukkaa kuin puolueihmiset vasemmistodemareiden opintoryhmissä. Harva kutsuu ystävikseen henkilöitä, jotka vahingoittavat häntä itseään.
Toimintakykyinen Marin on onnistunut tehtävässään. Koronaa on suitsittu ansiokkaasti ja Nato-käännös tehty nopeasti ja hallitusti.
Pääministerin pämppäily ei vaaranna Suomen turvallisuutta. Enemmän se heikentää hallituksen johtajan uskottavuutta.
Marinin selitys, että valtioneuvosto ei kokoonnu yöllä, oli kehno. Pääministerin pitää olla toimintakykyinen, vaikka lohi olisi suuri tai musa mageeta.
Vaatimus korostuu silloin, kun kansainvälinen tilanne on kireä. Sitä se on nyt.
Tunnetuin opetus on marraskuulta 1939. Tutkija Ari Uinon mukaan sisäministeri Urho Kekkonen oli varhain aamulla saanut Viipurin läänin maaherralta tiedon, että Neuvostoliiton joukot olivat hyökänneet Suomeen.
Talvisota oli alkanut. Kekkonen soitti pääministeri A.K. Cajanderille ja ehdotti, että valtioneuvosto kokoontuisi välittömästi.
”Tarkoitatko sinä, että meidän pitäisi kokoontua ennen virka-aikaa”, Cajander hämmästeli.
”Kyllä, sitä minä tarkoitan”, Kekkonen vastasi.
Virka-aika alkoi tuolloin klo 10.00.
