Helsingin Sanomien politiikan toimittaja Marko Junkkari kastoi allekirjoittaneen numeroniiloksi tartuttuaan tammikuussa 2018 presidentinvaaleista kirjoittamaani blogitekstiin ”No, tuleeko se toinen vai ei?”.
Se syntyi turhautumisesta silloisista gallupeista tehtyihin johtopäätöksiin. Itselle kun oli päivänselvää, ettei mitään toista kierrosta tule enkä voinut käsittää, etteivät muut nähneet samaa. Blogissa sitten pureskelin tuon intuitioni spesifiksi ennusteeksi, jonka tekeminen edellytti 243 oletuksen tekemistä.
Toisaalta ei olisi pitänyt olla niin yllättynyt. Gallup-lukutaidottomuutta voisi pitää melkein yhtenä kansantaudeista.
Eikä siinä mitään. Monelle gallupit ovat vain pelkkää viihdettä. Politiikan uutisvirran vaahtokarkkeja. Helppoja makupaloja – varsinkin, jos omalla puolueella menee gallupeissa lujaa.
Huonot kannatusluvut ovatkin sitten kitkerämpää laatua, niitä on aina vaikeampia niellä ja sulattaa. Ei ole ihme, jos tunne sotkee rationaalisen analyysin.
Oma kiinnostukseni gallupeihin syttyi politiikan untuvikolle yllätyksenä tulleesta pettymyksestä – vuoden 2003 eduskuntavaalien tuloksesta ja kokoomuksen vaalitappiosta. (Eihän se aikuisten oikeasti mikään yllätys ollut. Merkit olivat ennalta hyvin selvät.)
Tajusin silloin, että jos ja kun politiikan lapiohommissa tahtoi jatkaa, niin tilannekuvan muodostamista ja ymmärtämistä olisi syytä petrata. Siitä hetkestä alkoi myös matkani gallupien syvempien salojen avaamiseen.
Aikanaan tuo reissu sitten vei puoluetoimistolle. Suunnittelupäällikön pöydälle kertyi puolueen tutkimukset. Paljon muutakin viisautta haalittiin analyysien pohjaksi. Untuvikosta oli tullut se, jonka oletettiin aina kulloinkin tietävän sen, mitä joku risahdus gallupeissa tarkoitti.
Seuraavat läksyt opin.
Yksittäiset gallupit ovat kuin taiteilijan kankaalle roiskimia tahroja. Yksittäisistä roiskeista on vaikea tulkita sitä, millaista todellisuutta gallup oikein kuvaa. Se, ettei yleensä pääse kunnolla kurkkaamaan konepellin alle, vaikeuttaa niiden tahrojen tulkintaa. Kuva toki tarkentuu, kun tarkastelee aiempia siveltimien vetoja. Mihin suuntaan liike on? Mitä toistuvia virheitä roiskinnassa mahdollisesti on?
Mutta kaikkein tärkeintä on muodostaa oma ”gallupin teoria”, joka tietty viittaa mielen teoriaan eli kehityspsykologian käsitykseen siitä, että me ihmiset olemme tietoisia siitä, että toisilla on ajatuksia ja tunteita ja tämän tietoisuuden avulla pääsemme ”tunkeutumaan” toisten mielen sisälle ja pystymme arvioimaan syitä heidän käytökselleen.
Gallupin teoria on siis ajatusrakennelma siitä, millainen todellisuus itse asiassa on roiskeiden muodostaman maalauksen kohteena. Tuo teoria syntyy esimerkiksi yhteiskuntaan liittyvästä datasta, psykologian ymmärryksestä, politiikan lainalaisuuksista ja puolueiden fundamentteihin liittyvistä tutkimuksista (kuten puoluebarot ja muu puolueiden tutkimustoiminta).
Teoria on työkalu, jolla voi ymmärtää muutoksia ja ennustaa niiden suuntaa. Teorialle yksittäiset gallupit ovat aina testi. Eiväthän rakentamasi teorian oletukset ole ristiriidassa uusimman mittauksen kanssa? Pysyykö kehittämäsi malli edessäsi aina kulloinkin aukeavan todellisuuden kyydissä?
Teoria on yhtä tyhjän kanssa, jos se ei tarvittaessa johda tulokselliseen toimintaan. Muistan omalta uralta yhden hetken syksyltä 2014. Palasin työmaalle isyysvapaalta ja pyysin audienssia uudelta puoluesihteeriltä. Viestini oli yksinkertainen. Gallupin teoriani kertoi, että kohta kokoomus on samassa tilanteessa kuin Kelju Kojootti juostuaan lujaa maantiekiitäjän perässä rotkon reunan yli. Kannatus on tyhjän päällä ja kohta se tulee ryskyen alas.
Niinhän siinä kävi. Ylen/Taloustutkimuksen mittauksessa kannatus putosi 21 prosentista 16 prosenttiin puolen vuoden sisällä. Toisaalta teimme diagnoosin ajoissa ja aloitimme niin sanotut korjaavat toimenpiteet. Lopputulos? Säällinen torjuntavoitto 18,2 prosentin kannatuksella vuoden 2015 eduskuntavaaleissa.
Gallupien kanssa voi helposti jäädä peuraksi ajovaloihin. Laskevat gallupit synnyttävät narratiivin kriisipuolueesta, josta irti pyristeleminen on vaikeaa, muttei suinkaan mahdotonta. Samalla on hyvä muistaa, että korjausliikkeet vaativat aina paljon aikaa. Mitään yli yön ihmetemppuja ei ole tarjolla.
Kun on tehty ne oikeat johtopäätökset, on ryhdyttävä toimintaan ja pysyttävä kerran päätetyllä kurssilla. Diagnoosiin tarvitaan relevantteihin oletuksiin perustuvaa gallupin teoriaa ja strategista hoksnokkaa. Ja herkkyyttä aistia pinnan alla väreileviä uusia muutoksia.
Lisäksi tarvitaan tietty rohkeutta ottaa riskejä, sillä kriisipuolueen pinttyneistä mielikuvista pääsee eroon vain pystymällä yllättämään ja vaihtamaan rytmiä. Yleisin virhe lienee se, että keskittyy aina vain yhteen mittaukseen kerrallaan ja yrittää selittää sen parhain päin pois vaivaamasta. Ikään kuin ongelma olisi sillä ratkaistu. Se on sellaista pään pistämistä pensaaseen.
Oma ura gallupin teorian parissa jäi taakse vuonna 2015. Nykyään sitä katselee katsomosta noita vaahtokarkkeja muiden lailla.
Gallup-kommentoinnin latteudet ovat yhä yhtä rasittavia kuin aina ennenkin. Spinnausta enemmän kiinnostaisi kuulla siitä, mihin konkreettisiin toimiin on ryhdytty tilanteen korjaamiseksi. Nyt merkkejä joutuu etsimään viestinnän teoista ja sanoista.
Oma kisakunto tässä lajissa on enää vain muisto entisestä. Hyvä, jos sillä pärjäisi ikämiessarjan piirikisoissa. Se ei tietenkään estä ajoittaista vanhojen lihasten lämmittelyä viisastelemalla Twitterissä tai kirjoittamalla joku satunnainen oivallus Fb-päivitykseksi.
Sillä ovathan gallupit myös hyvää viihdettä.