Se oli eräs tiistai, joka jäi normaalia paremmin mieleen. Keskusta antoi periksi SDP:lle uusien vaalien uhatessa ja kuittasi kehyksien hylkäämisen. Kokoomus taas päätti suhtautumisestaan EU:n elpymisrahastoon. Päätöksenä oli äänestää tyhjää: kun ei kerran neuvoteltu pakettia, emme siihen sitoudu. Molemmilla päätöksillä lienee pitkä häntä.
On väärin sanoa, että tyhjää äänestäminen olisi kyseisessä asiassa pelkuruutta. Päinvastoin, näin päättäessään kokoomus on yksin: mikään muu parlamentaarinen voima ei asetu samalle kannalle. Lokaa tulee oikealta ja vasemmalta, niin omasta kuin vieraista puolueista. Kokoomusjohdolta vaaditaan poikkeuksellista paineensietokykyä, kun se selvittää kantaansa. Logiikkahan menee niin, että kokoomuksen mielestä sen näkökulmia ei otettu huomioon, ja niinpä se ei halua antaa valtakirjaa hallitukselle. Toisaalta EU:n päätöksentekoa ei haluta kriisiyttää.
Kriitikoiden mukaan samalla logiikalla olisi voinut antaa ryhmälle vapaat kädet. Lopputulema olisi ollut kuitenkin epävarma. On myös niitä, joiden mukaan kyse on isosta periaatteesta, minkä johdosta vain kyllä-vastaus on oikea kokoomuslainen vastaus EU-paketille.
Osa on jopa sitä mieltä, että kielteiselle kannalle päätyvät kokoomuslaiset voisivat siirtyä muualle. Tällaisia aatoksia käytiin läpi 70-luvullakin, kun ns. edistykselliset kampesivat porukkaa Kekkosen taakse. Puolue kesti sen väännön – absurdia sitä olisi ruveta hajottamaan velkapakettiin.
***
Rehellistä on sanoa ääneen, että kokoomuslaiset eivät ole yhtenäisiä suhtautumisessa EU:n velkapakettiin. Sen puheenjohtaja Petteri Orpo onkin todennut.
Käännetään asia toisinpäin: jos kokoomus kuittaisi ilman keskustelua ja kritiikkiä yhteisvelkaa kasvattavan paketin, jossa Suomi on nettomaksaja, niin perin kummalliselta näyttäisi. Oikeistopuolue, joka kavahtaa yhteiskunnan kasvavaa roolia ja joka muistuttaa kotimaassa kehyksien murtamisesta, olisi yhtäkkiä muina miehinä kuittaamassa yhteisvastuun ja velan kasvattamisen.
Kokoomuksella on paljon EU-osaajia ja kaikki suhtautuvat EU-jäsenyyteen myönteisesti. Näin on tilanne kannattajienkin suhteen. 1990-luvulla EU oli lännen symboli, uusi ja raikas tie ulos YYA-Suomesta. Myös EU:n sisällä tapahtui kehitystä, eli samaan aikaan se laajeni ja integraatio syveni, euro synnytettiin.
Finanssikriisi tappoi edellä mainitun kehityksen. EU on sen jälkeen näyttäytynyt kriisien yhteydessä ilman, että suuntaa uudesta olisi kukaan näyttämässä, saati siitä julkisesti keskustelemassa. Onnettominta Suomen kannalta on, että yhteinen turvallisuuspolitiikka ottaa mikkihiiriaskelia samaan aikaan, kun velkavastuu etenee loikkauksin.
Suomalaiset arvostavat EU:n tuomaa teoreettista turvaa. Mutta eipä siitä kukaan muu Euroopassa nosta esiin, eikä nykyinen hallitus sitä edistä tai kytke härskisti vaatimuslistalle osana velkapakettia.
***
On olemassa EU-myönteinen kokoomus, EU-myönteinen SDP, EU-myönteinen vihreät. Ja myös suuri osa keskustasta. PS:n enemmistö vastustaa, mutta Jussi Halla-aho ei aja eroa EU:sta. Hän äänestää koko ajan tyhjää.
Lienee selvää, että puhuttaessa lisävelasta ja yhteisvastuusta vasemmiston on sitä luontevampi kannattaa. Jos EU:ssa heräisi vaatimus vaikkapa veronkannon maksimista, se hajottaisi vasemmistoa paljon enemmän kuin oikeistoa. Tahdon sanoa, että on hieman pinnallista väittää, että on olemassa vain yksi integraation suunta. Näin oli jäsenyydestä äänestettäessä, mutta ei enää. EU:lla on toki vahvasti periaatteellista merkitystä, mutta yhä enemmän se on tullut osaksi pragmaattista päätöksentekoa.
Helppo on luoda raja-aitoja ja antaa lähtöpasseja ”väärin ajatteleville”. Paljon vaativampaa on näyttää suuntaa. Moni keskustaoikeistolainen taitaa juuri nyt kaivata jotakin muuta kuin kyllä-ei-ajattelua tai EU-liturgiaa, joka pahimmillaan muistuttaa suomettumisen ajan retoriikkaa. Toivottavasti kokoomuksen vaikea päätös laukaisi keskustelun, joka vahvistaa käsitystä EU:n tarpeellisuudesta.
