Venäjän Ukrainaa vastaan käymän hybridisodan eri muodoista on kirjoitettu paljon aina vuonna 2014 tapahtuneesta Krimin valtauksesta lähtien. Vaikka tietyt piirteet Venäjän toiminnassa ovat uusia, puolalaistutkija Lukasz Adamskin mukaan se kuitenkin heijastelee samoja taktiikoita, joita tsaarit ja sittemmin Neuvostoliiton johtajat ovat aiemmin soveltaneet.
– ”Puolan kuningaskuntaa vuosikausia ravistellut eripuran, epäjärjestyksen ja sisällissodan henki sekä päivä päivältä lisääntyvä anarkia tuhoavat uskottavan hallinnon”, kuvasi Venäjän hallitsija Venäjään kohdistuvaa uhkaa, kun hän pyrki vuonna 1772 perustelemaan Puola-Liettuan kansainyhteisön ensimmäistä jakoa, historioitsija ja ulkopolitiikan asiantuntija Adamski kirjoittaa Atlantic Council -ajatushautomon artikkelissa.
Parikymmentä vuotta myöhemmin samainen keisarinna liitti Venäjään lisää maa-alueita Kiovan länsipuolelle selittäen sen olleen välttämätöntä ”Puolan kuningaskuntaa ravistelleiden riitojen ja levottomuuksien vuoksi”.
– Nämä tsaarinajan tapahtumat palauttavat välittömästi mieleen nyky-Venäjän yritykset perustella hyökkäystään Ukrainaan viittaamalla Kiovassa muka tapahtuneisiin vallankaappauksiin, Adamski huomauttaa.
Valloitustensa oikeuttamiseksi venäläiset toteuttivat hänen mukaansa myös disinformaatiokampanjoita, joilla mustamaalattiin Puola-Liettuaa länsieurooppalaisissa pääkaupungeissa ja pyrittiin esittämään se ”epäonnistuneena valtiona”. Yhtymäkohtia Vladimir Putinin hallinnon nykyisin harjoittamaan laajamittaiseen informaatiosodankäyntiin hän luonnehtii tuskallisen selviksi.
Kaikuja Terijoelta
Jo Venäjän keisarikunnan aikana hyväksi havaitut toimintatavat nousivat Adamskin mukaan 1900-luvulla aivan uudelle tasolle, kun puna-armeija toteutti valloitusretkiään Keski- ja Itä-Euroopassa.
Yli 70 vuotta ennen kuin Putin aluksi kiisti Venäjän lähettäneen joukkojaan Krimille ja Itä-Ukrainaan, Josif Stalinin diktatuurihallinto yritti peitellä rooliaan Suomen talvisodassa väittämällä, että puna-armeija antoi vain veljellistä apua Otto Wille Kuusisen johtamalle Terijoen nukkehallitukselle, Adamski muistuttaa.
Suomi onnistui torjumaan miehityksen, mutta toisin kävi vuonna 1940 Virolle, Latvialle ja Liettualle, joiden kansalaisten valtavan enemmistön Neuvostoliitto väitti pyytäneen liittymistä neuvostokansojen laajaan perheeseen.
– Yhtymäkohdat Ukrainalle kuuluvan Krimin niemimaan valtaukseen vuonna 2014 ovat ilmeisiä, Adamski toteaa.
Samankaltaista kaavaa Neuvostoliitto noudatti myös alistaessaan lukuisat Itä-Euroopan maat toisen maailmansodan jälkimainingeissa ”kansandemokratioina” omaan etupiiriinsä yli neljän
vuosikymmenen ajaksi.
Myönnytykset luovat epävakautta
Vaikka Venäjän nykyjohdon pakkomielteinen suhde menneisyyteen on laajalti tiedossa, moni ei kuitenkaan ole Adamskin mielestä hahmottanut, kuinka suoraan Putinin pelikirja heijastelee Venäjän historian pahamaineisimpia lukuja.
– Putinin sodassa Ukrainaa vastaan on paljon kaikkea muuta kuin omaperäistä alkaen laajentumispolitiikan esittämisestä vapautusretkinä, valekansanäänestyksistä ja marionettihallitsijoiden asettamisesta, hän sanoo.
– Nykyisten länsimaisten johtajien on syytä ottaa tästä opikseen. 1700-luvulla tapahtunut Puolan jako sai aikoinaan laajan hyväksynnän, mikä loi maaperän vuosikymmeniä jatkuneille jännitteille ja alueelliselle epävakaudelle. Länsiliittoutuneiden kohtalokas päätös Jaltalla 1945 Neuvostoliiton etupiirin Keski-Euroopassa tunnustamisesta oli puolestaan alkusysäys koko kylmälle sodalle, hän toteaa.