Ateneumissa loppukesään avoinna oleva taidemaalari Eero Nelimarkan (1891-1977) näyttely muistuttaa, mistä tuo suku on tehty: lahjakkuudesta, ahkeruudesta ja niitä seuraavista onnistumisista. Eeron poika Antti (1923-1990) perusti oman aikansa Nokian, venttiilitekniikallaan menestyneen Neles Oy:n. Antin tyttärestä Riitasta (s. 1948) tuli yksi näkyvimpiä suomalaistaiteilijoita ja tämän yhdestä pojasta Max Seeckistä lahjakas dekkaristi.
Iloinen ja värikäs elämäkerta Hiekan jyvässä kallio on kuvaus elämään aina liittyvistä yllättävistä vastoinkäymisistä. Riitan väitöskirjan epämiellyttävä tyrmäys jatkotaisteluineen ja aviopuoliso Jaakko Seeckin vakava, kohtalokas sairastuminen koettelivat, mutta perusilo ja värit voittivat. Tyrmäyksistä huolimatta tarina on kertomus jatkuvista onnenpotkuista ja jatkuvasta luomisen ilosta.
Ensin oli soveltuvat geenit, siis suku, sitten koulu- ja sen tarjoama kaveriyhteisö. Tässä kehityskertomus, jonka laatija ei suostu kuvailemaan kokemaansa ilkeilyllä, katkeruudella eikä tuomioita jaellen. Toki 1970-luvun alun kuvailuista käy selville, ettei kirjoittaja pysähtynyt aatteen tahtimarssiin, älylliseen pysähtyneisyyteen. Riitta Nelimarkka eteni opiskeluissaan ja harrastuksissaan sellaisella menolla, ettei häntä ollut mahdollista kampittaa.
Piirrettyjä Jaakko Seeckin kanssa – vuosia pimeässä
Jo koulussa rakastuneet Jaakko Seeck ja Riitta muodostivat symbioosin ja keskittyivät 1970-luvun alussa monen mielestä ylivoimaiseen piirrettyjen elokuvien tekoon: esimerkiksi lapsille suunnatut palkitut Sammon tarina, Piispa Henrik ja Lalli ja Seitsemän veljestä. Muistan meidän elokuvakriitikoiden ihmetelleen minkälaiseen henkiseen ja ruumiilliseen raadantaan sen aikaisella tekniikalla he itsensä sitoivat, epäillen pelkäsimme – vaan turhaan.
Animaatioiden toteuttaminen koetteli kärsivällisyyttä, toinen toisensa sietämistä ja lopulta – kuten tulevaisuudessa oli käyvä – onnistumista. Jaakko ja Riitta täydensivät toinen toisiaan. Ja vaikka Riitta Jaakosta toteaa, että tämä osasi komentaa, kumpaisellekin löytyi tilaa ja rooli elämässä. Riitalla oli tarmoa piirtää, maalata ja toteuttaa värikkäitä reliefejä, harrastaa vaikka mitä.
Jos Nelimarkkaa kehuu yhdeksi onnistuneimmista taiteilijoistamme, selitys ei ole vain kyky myydä vaan, että hänen tuotantonsa myönteisyys – väri ja ilo – oli luokseen vetävä maailma. Kirjallinen ja visuaalinen tuotanto on luetteloituna hengästyttävä, tuotannon vauhti ja laatu ennätysluokkaa.
Väitöskirjasota jonka Nelimarkka voitti
Vuosituhannen vaihteessa Nelimarkka oli jo pitkällä toteuttaessaan monen mielestä kummallista projektia: hän jätti Taideteolliselle korkeakoululle väitöskirjan esitarkastukseen. Lähestymistapa oli yllättävä: se kuvaili hänen luovaa työmetodiaan ja oli tyylilajiltaan ”taiteellinen produktio”. Inkvisiittorit eivät puoltaneet painolupaa, mikä olisi ollut ratkaisevaa prosessille. Tekstiosuus oli kriitikoiden silmissä liian sukkelaa – mikä ei ole ihme, kun Nelimarkan teoksiin on tutustunut.
Kaikki eivät ymmärtäneet, että omasta työstä voisi väitellä tohtoriksi – niin taisin ajatella itsekin. Kielteiset ja myönteiset kommentit sekoittuivat merkillisesti: taiteen tuomaroitsijat suhtautuivat monimuotoiseen väitöskirjan sisältöön varauksellisemmin kuin Teknisen Korkeakoulun suunnalta asiaa katsoneet.
Riitta Nelimarkka sai väitöstyölleen kafkamaisen jatkon, kun väitöstilaisuus oli pidetty ja hyväksytty. Sama tutkimusneuvosto joka oli antanut painatus- ja väittelyluvan, hylkäsi väitöksen. Laitos pyörsi päätöksensä.
Onneksi Nelimarkalla oli itseluottamusta, ystäviä ja taloudelliset resurssit käydä asiantuntijoiden ja juristien tuella puolustukseen. Hylkäyspäätöstä ei perusteltu, eikä väittelijää oltu kuultu. Oikeusturva oli unohdettu ja vaaransi mahdolliset seuraavatkin vastaavanlaiset prosessit. Niinpä tutkintolautakunta kumosi tutkimusneuvoston hylkäävän päätöksen.
Anteeksipyyntö? Silti nyt professori
Totta on, että Nelimarkan väitöskirja on epäväitöskirjamainen. Korkeakoulujen historia tarjoaa esimerkkejä byrokratian ja yksittäisen tutkijan törmäyksistä. Merkillisen kohtalon koki aikoinaan Karmela Belinki kuin myös yhä ihmettelyn kohteena oleva elokuvaohjaaja Lauri Törhönen. Tapauksiin liittyy sekä ylenkatsetta ja jonkin sortin alan keskinäistä kiistaa ja kostoa.
Kiintoisa on professori Laura Kolben runsaan kymmenen vuoden takainen kirjoitus Historiallisessa Aikakauskirjassa. Hän kuvaa 1950-luvulla käytyä väitöskirjariitaa Kauppakorkeakoulussa, jossa laitos käveli väittelijän ylitse hyvin epäkorrektisti. Kolben lopputulema oli: ”syntynyt näytelmä vahvistaa kuvaa 1950-luvun Kauppakorkeakoulusta tutkimuksellisesti hapuilevana ja epäkypsänä instituutiona.” Se tuli todistetuksi myös Riitta Nelimarkka -väitöskirjafarssin kohdalla.
Vielä isoisänsä Eero Nelimarkan – hänkin professori – näyttelystä Ateneumissa. Eipä kyse olekaan pelkästään lakeuksien latomaalarista, vaan yli 40 vuotta Lallukassa eläneestä stadilaisesta, joka matkusteli paljon, mutta joka ammensi aiheitaan paljosta muustakin.
Riitta Nelimarkka & Anna-Liisa Hämäläinen: Riitta Nelimarkka Hiekanjyvässä kallio. Docendo 2026.