Se, että viime aikoina on kaivettu esiin koko joukko sekä ”uusvanhoja” että ihan uusiakin kansallissosialismin tai fasismin hengen elähdyttämiä julkisuuden henkilöitä 1930- ja 1940-luvuilta kertoo jotakin oleellista nimenomaan 2010-luvustamme.
Kukin aika nostaa historiasta esiin erilaisia asioita – yhdestä ja samasta ajanjaksostakin.
Historiallisen perinteen tutkimuksessa on osoitettu, kuinka eri tilanteissa ja eri yhteisöissä on erilainen historiallinen tajunta. Jotkin asiat tai ajanjaksot saattavat nousta uudessa yhteiskunnallisessa tilanteessa uudelleen merkityksellisiksi. Menneisyyden asioiden merkityksellisyyttä tulkitaan nykyhetken tilanteen kautta.
Yksi valtavirtaus uudessa historiakirjallisuudessa meillä nyt, vuonna 2013, ovat takautuvat ”natsilöydökset” 70 ja 80 vuoden takaa Suomesta.
Vastikään ilmestyi kaksi järeää 600-700-sivuista teosta, epäilemättä ammattitaitoista historiantutkimusta sinänsä. Sekä Tarmo Kunnaksen Fasismin lumous että Markku Jokisipilän ja Janne Könösen Kolmannen valtakunnan vieraat löytävät kulttuuriväeltä kaikkialla muuallakin Euroopassa, mutta runsain mitoin myös Suomesta, epäilyttävän tiiviitä natsiyhteyksiä.
Jokin tässä ajassamme on herkistänyt meidät olemaan varuillamme fasististen tai kansallissosialististen piirteiden tai oireiden tunnistamiseen niiden heikoissakin ilmenemismuodoissa. Mikähän?
Populististen, muukalaisvihamielisten ääriliikkeiden nousu kaikkialla vanhalla mantereella, myös meillä Suomessa, tuntuu päällimmäiseltä syyltä kehitykseen.
Ihan varmasti on syytä tarkkailla huolellisesti aikamme ilmiöitä, mutta nyt tuomion saa haudan taakse, vaikka näyttö ei olisi vailla vastanäyttöä.
Niin kuin nyt säveltäjä, akateemikko Yrjö Kilpisen tapauksessa.
Maamme merkittävimpiin säveltäjiin kuuluva Kilpinen tunnetaan lähes yksinomaan lied-tuotannostaan, jonka perinteessä hänet kansainvälisestikin lasketaan Franz Schubertin, Robert Schumannin, Johannes Brahmsin ja Hugo Wolfin joukkoon, genren kärkiviisikkoon.
Siis maailman huippuihin saksankielisen liedin mestarina.
Paitsi saksankieliseen kulttuuriin ja perinteeseen syvästi kiinnittynyt, Kilpinen oli myös isänmaallishenkinen. Tunteehan liki jokainen suomalainen hänen runoilijaprofessori V. A. Koskenniemen sanoihin säveltämänsä Lippulaulun.
Se, että ihminen on saksankieliseen kulttuuriin syvästi kiinnittynyt ja isänmaallishenkinen, ei tee hänestä natsia. Vaikka 1930- ja 40-luvuilla aatteellisesti jyrkän polarisoituneessa ilmastossa joillekuille tällaista varmasti houkutus tulikin väittää.
Mutta että nyt taas. Jokisipilän ja Könösen kirjassa hänen päälleen langetetaan painava varjo.
Olisikohan äärireaalipoliitikko J. K. Paasikivi presidenttinä vuoden 1948 äärimmäisen herkässä poliittisessa tilanteessa nimittänyt kansallissosialistia vasta perustetun Suomen Akatemian ensimmäiseksi säveltaiteen edustajaksi?
Olisiko Yhdysvalloissa perustettu 1999 The Yrjö Kilpinen Society of North Americaa, joka järjestää säveltäjän kunniaksi nimettyjä taidekilpailuja?
Ja olisiko 2000-luvun nyky-Saksan natseille täysin allergisessa ilmapiirissä todellakaan kunnioitettu natsitaustaista henkilöä nimeämällä hänet lied-kilpailun pakolliseksi säveltäjänimeksi, niin kuin Stuttgartissa vuonna 2001 tehtiin?
Lue myös: Natseja siellä ja natseja täällä