Julkisen talouden näkökulmasta mahdollisimman monen olisi oltava töissä. Tämä on myös oikeudenmukaisuuskysymys. Ihmisten hyvinvointi syntyy vain ja ainoastaan ihmisten tekemästä työstä; myös niiden hyvinvointi, jotka eivät toimeentuloaan omalla työllään ansaitse.
Yhteiskunnan koheesion kannalta on ongelmallista, jos yhä pienempi osa väestöstä kustantaa yhä suuremman osan työtä tekemättömien elämisen – varsinkin, jos osa työtä tekemättömistä olisi kykeneviä työntekoon.
Nykyinen hallitus on ymmärtänyt julkisen talouden kestämättömyyden ongelman perustan: liian harva ihminen Suomessa tekee töitä.
Siksi hallitus asetti tavoitteeksi työllisyysasteen nostamisen 72 prosenttiin. Juha Sipilän (kesk.) hallituksen ohjelmassa luotiin uskottava ja perusteellinen strategia työllisyysasteen nostamiseksi ja julkisen talouden paikkaamiseksi ensisijaisesti lisäämällä verotuloja työllisyysasteen kasvun kautta. Strategia oli oikea. Toteutus on ontunut.
Kilpailukykysopimus jäi vaillinaiseksi. Kaikista eniten 72 prosentin työllisyystavoitetta kuitenkin rapautti paikallisen sopimisen hylkääminen, jonka työntekijäjärjestöt asettivat kilpailukykysopimuksen hyväksymisen ehdoksi. Sipilä arvotti kilpailukykysopimuksen tärkeämmäksi kuin kokoomuksen ajaman täysimittaisen paikallisen sopimisen. Tästä fataalista virheestä joutuvat nyt kärsimään kaikki suomalaiset.
Hallitus ei ole hylännyt 72 prosentin työllisyysasteen tavoitetta, eikä sen pidäkään, koska muuten julkisen talouden tasapainotustavoite edellyttäisi mittavia useiden miljardien eurojen lisäleikkauksia. Ne käytännössä romuttaisivat suomalaisen hyvinvointivaltion sellaisena kuin se tunnetaan.
Haaveet kaatuvat
Juha Sipilä on mainostanut talouden käänteen tapahtuneen. Se on kuitenkin täysin ennusteiden mukainen käänne, eikä se tuo oletuksiin nähden työpaikkoja tai kasvua lisää. Siltä osin kyse on ennen kaikkea harhaanjohtavan hyvänolontunteen luomisesta. Suomelle jää edelleen noin kuuden miljardin euron kestävyysvaje. Sote-uudistus ei näytä olevan tuomassa tavoiteltuja kolmen miljardin euron säästöjä, jotka ovat lähinnä hurskaiden toiveiden varassa.
Hallitus on tietoinen tavoitteidensa romuttumisesta. Tästä syystä valtiovarainministeri Petteri Orpo (kok.) on puhunut Sipilästä poiketen lisätoimenpiteiden puolesta talouden tasapainottamiseksi. Ensi kevään puoliväliriiheen on tulossa uusia toimenpiteitä, joilla työllisyystavoitteeseen yritetään päästä.
Hallitus kaavailee uudistuksia ainakin kannustinloukkuihin. Se on työllisyyden kannalta olennaista, sillä etenkin asumistuki on osoittautunut ongelmalliseksi työn vastaanottamisen kannustavuuden kannalta.
Yksi uudistus, jota hallitus valmistelee, on osallistava sosiaaliturva, jota valmisteltiin jo viime hallituskaudella. Osallistumistuloksi nimettyä vastikkeellista sosiaaliturvaa on valmistellut professori Heikki Hiilamon työryhmä.
Osallistumistuloa markkinoidaan ratkaisuna nykyisen sosiaaliturvan passivoivuuteen. Tarkoituksena on luoda järjestelmä, joka kannustaisi ihmisiä töihin. Saadakseen täyden työmarkkinatuen työttömän pitäisi säännöllisesti osallistua julkisen vallan hyväksymiin ”puuhiin”. Tällä ehkäistäisiin työttömiä syrjäytymästä aktiivisesta elämästä ja kannustettaisiin heitä töihin.
Osallistumistulo on tehoton
Osallistumistulo ei ole uusi idea. Sitä on yritetty soveltaa myös esimerkiksi Yhdysvalloissa.
Taloustieteen nobelisti Milton Friedman käsitteli osallistumistulon kaltaista järjestelmää palkitussa ja suositussa Free to Choose –televisiosarjassa 1980-luvulla. Esimerkkitapauksessa työttömät laitettiin sosiaalituen ehtona työpajoihin valmistamaan tuotteita, joita kukaan ei vapailla markkinoilla osta. Suuri osa valtion osallistamista ei työllistynyt, vaan palasi alkuperäiseen tilaan työttömiksi ja turhautui tehtyään työtä, jolla ei ole merkitystä.
Suomalaisen osallistumistulon ideassa näytetään ymmärtäneen, että osallistaminen yhteiskunnan järjestämään ”puuhasteluun” ei ole tarkoituskaan johtaa työhön. Sen sijaan tarkoituksena on ohjata työelämän ulkopuolella mahdollisesti pitkäänkin olleet ihmiset tekemään jotain mielekästä.
Ongelmaksi jää se, että kyseessä on varsin kallis järjestelmä ihmisten aktivoimiseksi. Ihanteena nämä aktivoidut ihmiset löytäisivät jälleen kipinän työntekoon, saisivat uusia taitoja ja hakeutuisivat aktiivisemmin työelämään.
Alkuperäinen ongelma kuitenkin pysyy: jos annetulla hintatasolla ei ole riittävästi työpaikkoja, työtä ei löydy edelleenkään.
Takapuoli edellä puuhun
Osallistamistulo olisi hyvä idea täystyöllisyyden vallitessa sellaisten henkilöiden aktivoimiseksi, jotka ovat kyvyttömyyttään tai vapaaehtoisesti jääneet tai jättäytyneet työelämän ulkopuolelle. Suomen korkeana pysyttelevä työttömyys huomioon ottaen osallistamistulo voi olla etenemistä takapuoli edellä puuhun.
Se ei ratkaise työttömyyden ongelmaa, vaan pikemminkin institutionalisoi tilanteen: suuri osa työhön kykenevistä ihmisistä on vailla työtä.
Koska oikeaa työtä ei ole tarjolla, ihmiset ohjataan aktivoivaan ”puuhasteluun”, joka on pidemmän päälle nöyryyttävää. Tähän Friedmankin kiinnitti ohjelmassaan huomiota. Ihmiset ymmärtävät, että he ovat kakkosluokan kansalaisia, koska he eivät ole työelämässä.
Yhteiskunnan koheesion kannalta osallistamistulo ei myöskään ole ratkaisu, jos osallistettavia on suuri määrä.
Tilanne olisi toinen täystyöllisyyden tilanteessa. Myös alle viiden prosentin työttömyyden ja korkean työllisyyden yhteiskunnissa on ihmisiä, jotka mieluummin jättäytyvät töiden ulkopuolelle, jos siihen tarjoutuu tilaisuus. Korkeaa työmoraalia arvostavassa konservatiivisessa maassa on silloin luontevaa, että työn ulkopuolella olevia velvoitetaan aktivoiviin toimiin, jotta täyteen sosiaaliturvaan olisi oikeus.
Nykyiseen rakenteellisen massatyöttömyyden aikana kaikki huomio pitäisi keskittää korkean työttömyyden ja alhaisen työllisyysasteen ratkaisemiseen.
Siihen ratkaisuja ei avoimessa, kilpailullisessa taloudessa ole kuin yksi: työmarkkinoiden vapauttaminen mahdollistamalla vapaa työsopimusten solmiminen ilman, että työehtosopimukset pakottavat ulkoa saneltuihin ehtoihin.
Tämä yhdessä kannustinloukkujen purkamisen kanssa siten, että työn vastaanottaminen ei automaattisesti johda tukien menettämiseen tai radikaaliin pienenemiseen, ratkaisisi sekä Suomen työllisyys- että julkisen talouden ongelman ilman tarpeetonta ihmisten nöyryyttämistä ja kurjistavia leikkauksia.