2020-luku on kulman takana! Myönnän, että otan pienen varaslähdön. Tosiasia kuitenkin on, että huhtikuussa alkavat hallitusohjelmaneuvottelut määrittävät sen talouspolitiikan kokonaisuuden, jolla Suomi astuu seuraavalle vuosikymmenelle.
Hallitusohjelmaan kirjataan talouspolitiikan linjat. Menoja ja tuloja raamittaa myös EU:n yhteisesti sovitut julkisen talouden reunaehdot, jotka on kirjattu myös kansalliseen lainsäädäntöön.
Hallitusohjelmassa on mahdollisuus käynnistää tarpeellisia muutoksia tai möhliä paljon. Väärällä politiikalla voidaan päätyä suohon, jossa rämmitään koko vuosikymmen. Tiettyjä talouspolitiikan perusvalintoja uusi hallitus joutuu vääjäämättä tekemään.
Talouspolitiikasta puhutaan paljon, mutta mitä se tarkalleen tarkoittaa? Perinteisesti talouspolitiikka jaetaan finanssipolitiikkaan sekä rahapolitiikkaan. Finanssipolitiikalla tarkoitetaan julkisten varojen keräämistä ja käyttöä, eli budjettia ja veropolitiikkaa.
Finanssipolitiikka jatkaa 2020-luvulla sisäpolitiikan ytimessä. Näkyvimmät poliittiset väännöt tullaan edelleen käymään nimenomaan siitä, ketä ja kuinka paljon verotetaan ja kenelle rahaa annetaan. Poliitikoilta ei koskaan lopu ideat rahan jakamiseksi. Entä miten suhtaudutaan valtion velkaantumiseen?
Euroalueen maat ovat luopuneet itsenäisestä rahapolitiikasta ja antaneet rahan määrää ja korkotasoa koskevat päätökset riippumattomalle Euroopan Keskuspankille EKP:lle. Keskuspankki on kuitenkin kaikkien euromaiden talouden kannalta keskeinen toimija. Korkotasolla, omaisuusarvoilla ja euron kurssilla on suuri vaikutus reaalitalouteen kaikissa jäsenmaissa.
EKP:n pääjohtajan Mario Draghin kausi päättyy tänä vuonna. Uusikin pääjohtaja tulee kuulumaan maailman taloudellisesti vaikutusvaltaisimpien ihmisten joukkoon. 2020-luvulla nähdään, miten yhteiseen valuuttaan kohdistuvat paineet kestetään ja onko esimerkiksi nykyinen nollakorkojen maailma tullut jäädäkseen vai normalisoituuko korkotaso. Onko 20-luvun EKP tiukka kurinpitäjä vai löysempi elvyttäjä?
Myös rakennepolitiikan sekä makrovakauspolitiikan voi nykyään nähdä nousseen talouspolitiikan keskeisiksi alueiksi.
Rakennepolitiikka viittaa laajaan joukkoon esimerkiksi työmarkkina- ja sosiaaliturvakysymyksiä, joilla on pitkän aikavälin rakenteellista vaikutusta talouteen – ei siis pelkästään suhdannekiertoon liittyvää. Rakennepolitiikka on kattotermi, jonka alle voi luokitella suuren määrän varsin erilaisia toimia asuntopolitiikasta työntekijän irtisanomissuojaan, koulutuspolitiikkaan ja työttömyysturvaan.
Rakennepolitiikka on laajasti ajateltuna 2020-luvullakin talouspolitiikan sektoreista juuri se, jonka puitteissa päätöksiä kipeästi tarvittaisiin. Esimerkiksi työn tarjonnan lisääminen tulee ikääntyvässä Suomessa nousemaan jatkuvasti tärkeämpään rooliin. Miten Suomen korkea rakenteellinen työttömyys saadaan laskuun? Entä miten tuottavuus kasvuun?
Makrovakauspolitiikka on nostanut merkitystään erityisesti finanssikriisin ja sitä seuranneen eurokriisin myötä. Se viittaa toimiin, joilla pyritään ehkäisemään vakavat rahoitusmarkkinahäiriöt, jotka usein aiheuttavat taantumia. Esimerkiksi pankkien vakavaraisuussääntely, Euroopan kriisinratkaisumekanismi ja kotitalouksien velkaantumisen suitsinta kuuluvat makrovakaustoimiin.
Vaikkapa 2007–2008 finanssikriisin kaltaisen kaamean häiriötilan puhkeamista voidaan ehkäistä pitkäjänteisellä työllä. 2020-luvulla varsinkin EU-tasolla on syytä tehdä määrätietoisesti työtä sen eteen, että finanssijärjestelmä on kestävällä pohjalla. Siinä onkin temppu tehtäväksi.
Aiemmin keskeinen osa Suomen talouspolitiikkaa oli tulopolitiikka, jossa kolmikannassa sorvattiin palkankorotustasoa. Valtio on Suomen historiassa ollut useasti mukana kätilöimässä monenlaisia palkkaratkaisuja. Joskus vaalipuheetkin ovat loikanneet työmarkkinaosapuolten pöytiin.
Päättyneellä hallituskaudella kätilöity kilpailukykysopimus voidaan nähdä varsin perinteisenä jatkumona tulopolitiikalle. Nyt näyttää siltä, että ainakin Elinkeinoelämän keskusliiton mitta keskitetyissä tulopoliittisissa ratkaisuissa on tullut täyteen, sillä se on linjannut lopettavansa keskitetyt ratkaisut.
Työntekijäkeskusjärjestöt sen sijaan ovat pitäneet palkkaratkaisujen ja talouspolitiikan yhdistämistä toivottavana. Onhan se ollut ovi, jonka kautta ne ovat marssineet poliittisen päätöksenteon pöytään.
Näkeekö 2020-luku aktiivisen tulopolitiikan paluun muodossa tai toisessa? Se riippunee työmarkkinajärjestöjen lisäksi hallituksen väristä. Nykyiseen globaalitalouteen tupot eivät istu kovin hyvin, mutta varsinkin vasemmistolaiseen poliittiseen ajatteluun voivat hyvin istuakin.
Suhdannepolitiikka viittaa erityisesti finanssipoliittisiin toimiin, joilla valtiot pyrkivät tasaamaan suhdannevaihteluita. Suhdannepolitiikka on tunnetusti erittäin vaikea laji. Sitä varmaan yritetään harjoittaa 2020-luvullakin – ja tulokset ovat vaihtelevia, kuten tähänkin saakka.
Missä taloustilanteessa Suomi sitten uudelle vuosikymmenelle astuu? Tilanne on vähintään kohtalainen, varsinkin kun vertaa vuoteen 2009. Silloin lähes koko maailmantalous oli sekaisin finanssikriisin jäljiltä.
Noususuhdanne on jatkunut vuodesta 2015, mutta nyt kasvu on selvästi hidastumassa. Työllisyys on korkealla tasolla, yli 72 prosentissa.
Julkisen talouden sopeutustoimien ja talouskasvun takia julkinen velka on saatu pitkän lisääntymisen jälkeen käännettyä laskuun suhteessa bruttokansantuotteeseen. Vuonna 2019 ennuste on 58,4 prosenttia.
Velkataso on kuitenkin niin korkea, että puskuria seuraavaa taantumaa varten ei ole, toisin kuin 2008. Jo keskikokoinen taantuma ajaisi Suomen alijäämän EU:n vakaus- ja kasvusopimuksen kolmen prosentin alijäämäkriteerin väärälle puolelle ja myös yli 60 prosentin velkarajan.
Valitettavasti julkisen talouden kestävyysvaje on edelleen valtiovarainministeriön arvion mukaan noin neljä prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen. Hyvinvointiyhteiskunta maksaa siis noin 9–10 miljardia enemmän kuin mihin olisi varaa, joka vuosi.
Vuonna 2029 Suomi on ikääntyneempi ja kaupungistuneempi. Todennäköisesti kokonaisia suhdannekiertoja on käyty läpi 1-2. Hallituksia on istunut vähintään kolme (2019–2023, 2023–2027 ja 2027–2031). Presidenttikin on vaihtunut. Ihmiskunnan ykköshaaste – ilmastonmuutos – painaa päälle entistä voimakkaammin, ja sen torjunta tulee maksamaan.
2020-luvun talouspoliitikkojen osa ei ole helppo. Kansa tulee vaatimaan asioita, joihin ei ole varaa ja maksajat vähenevät koko ajan. 2020-luvun talouspolitiikan painopiste tulisi suunnata ennen kaikkea rakenteellisiin toimiin.
Jotain hyvää 2020-luku onneksi varmasti tuo mukanaan. Donald Trump ei voi jatkaa USA:n presidenttinä enää ainakaan 2025 jälkeen. Jos taloustiede jotain osaa suhteellisen varmasti kertoa, se on kauppasotien haitallisuus.
2020-luvulla on mahdollisuus olla ihan hyvä vuosikymmen.
Kirjoittaja on KTM, talouskouluttaja ja yrittäjä, joka toimi valtiovarainministerin talouspoliittisena erityisavustajana 2016-17.