Jyrki Kataisen (kok.) hallitus sopi kehysriihessä 2012 uuden palkkaveron tason käyttöönottamisesta. Kyse oli silloisen valtiovarainministerin Jutta Urpilaisen (sd.) ehdottamasta solidaarisuusverosta.
Seuraavana vuonna käyttöönotetun veron piiriin tulivat yli 100 000 euroa vuodessa ansaitsevat. Valtion kassaan se toi 30 miljoonaa euroa, mikä on noin 0,1 prosenttia valtion tuloverojen tuotosta.
Veron piti olla väliaikainen. Sen sijaan nykyinen Juha Sipilän (kesk.) hallitus päätti alentaa alarajaa väliaikaisesti noin 70 000 euroon.
Nyt keskusta ja siniset (ex-perussuomalaiset) haluaisivat jatkaa käytäntöä, missä 5 600 euroa kuukaudessa ansaitseva maksaisi kireintä mahdollista tuloveron tasoa. Ainoastaan kokoomus haluaa pitää kiinni hallitusohjelmasta, jonka mukaan solidaarisuusveron alarajan alentaminen oli väliaikainen toimenpide, ja alaraja nousisi 90 000 euroon ensi vuonna.
Kokoomuksen vaatimus on varsin kohtuullinen. Sen sijaan solidaarisuusvero ei ole kohtuullinen, eikä se ole talouden kannalta järkevä.
Kohtuullisuus on sana, jota suomalaisessa politiikassa on totuttu kuulemaan siinä yhteydessä, miten rikkaiden on osallistuttava talkoisiin ja ”verot on maksettava maksukyvyn mukaan”. Mantrasta on tullut perustelu sille, että mediaania enemmän ansaitsevien ihmisten verotusta voidaan aina kiristää riippumatta siitä, kuinka paljon valtio nappaa heidän työllään ansaitsemista rahoista.
Tämä retorinen temppu perustuu siihen, että suurituloisuus ei ole konkreettisesti määritelty käsite. Vasemmistoretoriikassa puhutaan rikkaista suurituloisten sijaan.
Rikkauksista maksetaan vähemmän veroa
Palkkatulojen suuruus ei kuitenkaan riipu ihmisen varallisuudesta. Rikkaalla ihmisellä on todennäköisesti suuret pääomatulot, ja niistä maksetaan pääomatuloveroa.
Esimerkiksi miljoona euroa vuodessa pääomatuloja vuodessa ansaitseva maksaa tuloistaan veroa 338 000 euroa. Jos henkilöllä ei olekaan varallisuutta, vaan hän saa jostain syystä miljoonan euron palkkatulot esimerkiksi suuren yrityksen toimitusjohtajana, hän maksaa veroa 559 000 euroa, kun huomioon otetaan kunnallisvero, kirkollisvero ja veroluonteiset maksut.
Verrattuna hyvin suurituloiseen palkansaajaan rikas pääsee Suomessa helpolla. Silti nimenomaan palkansaajien verotusta vaaditaan kiristettäväksi aina, kun rikkaita vaaditaan maksamaan oma osuutensa. Todella suurituloisten kohdalla sillä ei ole suurta merkitystä. Hyvin suurituloiset voivat järjestellä asiat niin, että osa tuloista on pääomatuloja.
Erikoista Suomen verotuksessa on se, että rikas maksaa pääomatuloistaan suhteellisesti yhtä paljon veroa kuin keskituloinen, jonka kuukausitulot ovat hieman yli 4 000 euroa. Suomessa jokaisella on mahdollisuus kouluttautua korkealle ja löytää kykyjään vastaavia hyväpalkkaisiakin työpaikkoja. Sen sijaan työnteolla rikastuminen on verotuksen takia tehty Suomessa lähes mahdottomaksi. Verotuksen rakenne pitää huolen siitä, että rikkaat pysyvät rikkaina, mutta uusia rikkaita ei kehity.
Työtä ei kannata vaihtaa
Solidaarisuusveron alaraja on nyt 73 100 euroa, mutta kun huomioon otetaan erilaiset vähennykset, korkeinta marginaaliveroa joutuu Veronmaksajien keskusliiton laskelmien mukaan käytännössä maksamaan 82 000 vuosituloista eli 6 560 euron kuukausituloista lähtien. Marginaaliveroaste kohoaa tuossa pisteessä lähes kymmenellä prosenttiyksiköllä 59,7 prosenttiin, kun otetaan huomioon valtion tuloveron lisäksi keskimääräinen kunnallisvero, kirkollisvero ja veroluontoiset maksut. Lisäansioista lähtee siis reippaasti yli puolet pois.
Solidaarisuusveroa voi joutua maksamaan esimerkiksi suunnittelupäällikkönä työskentelevä diplomi-insinööri. Oletetaan, että kyseinen henkilö ansaitsee nyt 6 500 euroa kuukaudessa palkkaa. Hänelle tarjotaan kilpailevasta yrityksestä hieman vastuullisempaa tehtävää, josta maksettaisiin 1 000 euroa korkeampaa kuukausipalkkaa. Henkilö harkitsee siirtymistä. Työpaikan vaihtamiseen liittyy aina riski: uudet työkuviot, henkilökemiat eivät välttämättä kohtaa, käytännön työ ei välttämättä vastaakaan kuvitelmia, on koeaikakin. Solidaarisuusvero tarkoittaa sitä, että 1 000 euron lisäpalkasta henkilölle jää käteen 430 euroa. Kun henkilö miettii henkilökohtaista riskiään, 430 euroa kuukaudessa ei enää vaikuta niin houkuttelevalta.
Ongelma ei kuitenkaan koske pelkästään hyvätuloisia. Jo noin 3 400 euroa kuukaudessa ansaitseva keskituloinen ihminen maksaa lisätuloistaan Suomessa 47 prosenttia veroa. Sekä marginaaliveron että kokonaisveron taso on kansainvälisesti vertaillen Suomessa hyvin korkea keskituloisista lähtien.
Tässä on solidaarisuusveron ja kireän palkkaverotuksen ongelma kiteytettynä. Kyse ei ole siitä, mikä on ihmiselle elämiseen riittävää, vaan siitä, mikä on kannustavaa. Lisätyön tekemisen sijaan jäykkyyttä aiheuttaa ennen kaikkea korkean verotuksen lukitusvaikutus, mikä ei kannusta vaihtamaan työpaikkaa.
Se, että pitkälle kouluttautuneet, kokeneet ja osaavat asiantuntijat eivät vaivaudu vaihtamaan juohevasti työpaikkoja tarkoittaa, että tuottavuuspotentiaalia jää käyttämättä. Uran ideana on se, että jokainen löytäisi koko ajan omia kykyjä ja kiinnostusta paremmin vastaavia tehtäviä, missä sekä työnantaja että työntekijä hyötyvät. Se ei Suomessa toteudu. Ihmiset valitsevat turvallisuuden eteenpäin menemisen sijaan.
Verojarru käyttöön
Taloustieteen tutkimuksessa vallitsee konsensus siitä, että palkkavero on haitallisin verotuksen muoto, koska se vähentää kannusteita tehdä töitä.
Korkea veroprogressio tarkoittaa mahdollisimman pieniä kannusteita tehdä vaativaa asiantuntijatyötä tai kantaa vastuuta koko organisaatiosta johtotehtävissä.
Saksassa on syyskuun liittopäivävaalien alla virinnyt keskustelu verojarrusta, jolla estettäisiin tuloverotuksen kiristäminen. Ensinnäkin perustuslakiin kirjattaisiin, että kenenkään työtulojen verotus ei saa ylittää 50 prosenttia. Lisäksi säädettäisiin lain tasolla automaatio, jolla verojen kiristyminen inflaation takia estettäisiin. Indeksitarkistukset verotaulukoihin tulisivat siis automaattisiksi. Verojarrun ajatuksen voi viedä myös pidemmälle kuin pelkkiin indeksitarkistuksiin.
Jos Suomessa on halua tunnustaa kireän palkkaverotuksen rakenteellinen ongelma, pitäisi pystyä sopimaan mielellään yli vaalikausien ulottuvasta veroremonttiohjelmasta, jolla tuloverotuksen tasoa alennettaisiin kautta linjan ja erityisesti verotuksen progressiota lievennettäisiin. Veronkevennysvara kytkettäisiin bruttokansantuotteen kasvuun kuten velkajarrukin.
Ongelmaksi tässä muodostuu myötäsyklinen suhdannepolitiikka. Jos veroja kevennettäisiin silloin, kun siihen on varaa, se vahvistaisi suhdanteita ja syventäisi seuraavaa taantumaa. Taloustieteilijät Roope Uusitalo ja Mika Maliranta varoittivat elokuun puolivälissä Helsingin Sanomissa veronkevennyksistä nykyisessä talouden noususuhdanteessa ilman, että vastaavasti tehtäisiin muita veronkiristyksiä tai leikkauksia.
Juuri tästä syystä veronkevennysten ajoitukselle pitäisi kehittää suhdanteeseen kytkettyä automatiikkaa jonkinlaisen verojarrun puitteissa. Yleisen tuloveron keventämisen lisäksi verotuksen progression asteittainen purkaminen pitäisi asettaa pitkän aikavälin tavoitteeksi. Se parantaisi Suomen tuottavuuspotentiaalia ja kansainvälistä houkuttelevuutta korkeasti koulutettujen osaajien joukossa. Säällä ei Suomeen ihmisiä houkutella.