Suomen historian ensimmäiset aluevaalit on nyt käyty ja niin vaalien omat erityispiirteet kuin verrattain matalaksi jäänyt äänestysaktiivisuuskin näyttävät tarjoavan politrukeille runsaasti mahdollisuuksia kääntää lopputulema omaksi eduksi – ”näinhän tämän pitkin mennä”.
Vaali-illan suurena narratiivina on tarjottu paluuta kolmen ison puolueen aikaan. Samalla huokaistaan varovaisesti ja kuiskaten helpotuksesta: nytkö niistä protestipersuista ja -vihreistä päästiin? Todellisuudessa tulokseen sisältyy monia harhakuvia, joita puolueet innolla ruokkivat.
SDP haluaa uskotella niin itselleen kuin muillekin, että se taisteli itsensä tiukasti kokoomuksen kantaan. Tässä unohdetaan kuitenkin pääkaupungin pois jääminen vaaleista. Vihreiden ydinkannatusalueella majaa pitävä yhteiskunnallisen keskustelun eliittikerho tykkää muistutella, että Helsingin äänillä vihreiden kannatus olisi ollut vallan toisenlainen. Samalla tuppaa unohtumaan, että viime kuntavaaleissa Helsingin suurin puolue oli kokoomus 25,6 prosentin kannatuksella. Vaaliasiantuntija Jukka Manninen laskikin maanantaina, että kokoomuksen kaula pääministeripuolueeseen kasvaisi 2010-luvun vaalien kertoimilla 3,7 prosenttiyksikköön, jos Helsinki laskettaisiin mukaan.
Mannisella oli tarkkanäköinen havainto myös keskustasta. Silloisen pääministeri-puheenjohtaja Juha Sipilän luotsaama keskusta sai vuoden 2017 kuntavaaleissa siihen mennessä huonoimman tuloksensa sitten vuoden 1953. 17,5 prosentin kokonaiskannatusta pidettiin tuolloin karmaisevan kehnona. Mannisen mukaan keskustan tulos ilman Helsinkiä jäi nyt vuoden 2017 kuntavaalien alle, vaikka parannusta viime vuoden kuntavaalien tulokseen tulikin.
Silti on myönnettävä, että kannatusalhossa vasemmistohallituksessa rämpinyt keskusta sai kannattajansa liikkeelle. Tällä on kuitenkin hintansa. Keskusta on luvannut äänestäjille paljon. Paikallisten palvelujen turvaamisella ratsastaminen voi vielä osua omaan nilkkaan ensi vuoden eduskuntavaaleissa, jos lupauksia ei pystytäkään lunastamaan.
Vaalivuoden alussa on vaaranpaikkoja myös pääministeripuolue SDP:lle.
Hyvinvointialueiden on määrä aloittaa toimintansa ensi vuonna. Samalla iskee päälle myös hoitajamitoitus. Ensimmäinen tuskin sujuu nykytiedon valossa kitkatta ja jälkimmäistä on arvioitu jopa mahdottomaksi toteuttaa tässä aikataulussa.
Päähallituspuolueiden ilo voikin jäädä lyhyeksi.
Todellisuudessa aluevaalit eivät kerro myöskään perussuomalaisten kannatuksesta niin paljoa kuin moni poliittinen vastustaja haluaisi uskoa. 11 prosentin tuntumaan pudonneen puolueen puheenjohtaja Riikka Purra ehti jo syyttää vaaleja ”demokratian irvikuvaksi”. Tällaista puheenpartta voi pitää jos ei asiattomana, ainakin aiheettomana.
Perussuomalaisten viime hetkien yritykset kampanjoida niin polttoaineen hinnalla kuin maahanmuuton kustannuksilla osoittivat, että viesti oli yksinkertaisesti hukassa. Nukkuvien herättelijäksi itseään mainostava puolue voi katsoa peiliin, jos äänestäjät eivät uurnille jaksa lähteä. Demokratian puutetta tästä on turha syyttää. Eduskuntavaaleissa tilanne ja teemat voivat kuitenkin olla hyvinkin toisenlaiset.
Hekumointi tulevista eduskuntavaaleista paluuna vanhojen hyvien aikojen kolmen suuren perinteisen puolueen malliin on siis joka tapauksessa ennenaikaista. Niin on myös kuvitelma siitä, että aluevaalien tulos rauhoittaisi hallituksen kipuilut. Kuten Heikki Vento Verkkouutisten vaalianalyysissään muistutti, eivät hallituspuolueita repivät talouspolitiikan erimielisyydet ole kadonneet mihinkään.
Aluevaalit olivat ennen kaikkia sote-vaalit, joissa äänestettiin paikallisesti tunnettuja ja luotettavina pidettyjä ehdokkaita. Ehdokkaita, joiden käsiin äänestäjät aidosti halusivat alueensa asiat antaa. Tämä hyödytti suuria perinteisiä puolueita ja nakersi niin vihreitä kuin perussuomalaisiakin. Puolueet mielletään myös usein toistensa poliittisiksi vastavoimiksi. Ei ole mahdotonta ajatella, että molempien tuloksessa näkyi, ettei aluevaalien kysymyksistä saanut rakennettua tällaista vastakkainasettelua.
Kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo totesikin tuloksen varmistuttua, ettei identiteettipolitiikalle ollut näissä vaaleissa sijaa.
Kokoomuksen vaalivoiton takana olivat puoluejohdon vaali-illan arvioiden mukaan uskottavien ratkaisujen tarjoaminen soten ongelmiin ja asemoituminen vaihtoehdoksi hallituspuolueille. Kokoomus myös uskalsi puhua rahasta.
Kokoomuksesta puhuttaessa unohtuu myös, että vaalien lähtöasetelma oli puolueelle vaikea. Sosiaali- ja terveyspalveluihin keskittyminen vei taiston perinteisten vasemmistolaisten puolueiden SDP:n ja vasemmistoliiton mukavuusalueelle. Tämä tekee kokoomuksen voitosta entistä merkittävämmän. Esimerkiksi Uudellamaalla kokoomus teki parhaan tuloksensa kolmeen vuosikymmeneen.
Kyse ei ollut protestista hallituspolitiikkaa vastaan. Kokoomuksen tulosta selittää ennen kaikkea se, että puolueen viesti aidosti upposi äänestäjiin, jotka näkivät epärealististen lupausten läpi ja kavahtivat alati kasvavaa verokuormaa.
Vaalituloksen ainoa selvä seuraus lieneekin, että kolmen suuren puolueen pääministeriehdokkaat ovat nyt selvillä. Riikka Purran lähtöä perussuomalaisten johdosta on niin ikään vaikea kuvitella. Sehän tekisi tyhjäksi narratiivin siitä, että tappio oli vaalien eikä puolueen syytä.
