Kesällä 2017 kolme ruotsalaisministeriä päätti lähestyä kuutta amerikkalaista teknojättiä kirjeellä. Google, Apple, Amazon, IBM, Adobe ja Facebook saivat Ruotsista yksinkertaisen viestin. ”Tulkaa meille Ruotsiin. Helpotamme teidän kaltaistenne yritysten maahantuloa.”
Tuolloiset elinkeinoministeri Mikael Damberg (sd.), energiaministeri Ibrahim Baylan (sd.) ja ilmastoministeri Isabella Lövin (vihr.) näkivät tilaisuutensa koittaneen, kun Yhdysvaltain presidentti Donald Trump viskasi Pariisin ilmastosopimuksen sitoumuksineen roskakoriin.
Ruotsihan tarjoaa erinomaisen toimintaympäristön maailman suurimmille teknologiayhtiöille, joiden johtajat ovat huolissaan ilmastosta, mutta haluavat myös rakentaa yhtiöidensä toimintaa entistä vahvemmiksi.
”Tämä kirje pitää nähdä juuri sellaisena kuin mikä se on: tarjouksena”, Baylan sanoi.
Mitä sitten tapahtui?
Amazon investoi yli kolme miljardia kruunua ja rakensi Ruotsiin kolme datakeskusta. Google aikoo rakentaa viisi. Facebook rakensi kolme serverihallia Luulajaan.
Jotta maavertailu ei menisi aivan epäreiluksi, onhan näitä datahalleja Suomessakin. Googlella on datakeskus Haminassa, Yandexilla Mäntsälässä, Microsoftilla Uudellamaalla ja Singaporen valtion rahastolla on suunnitelma rakentaa keskus pääkaupunkiseudulle. Silti Ruotsi taitaa voittaa tämän maaottelun.
Datakeskusten lukumäärää olennaisempaa on kuitenkin se, mitä ruotsalaispoliitikot tekivät. He tarttuivat tilaisuuteen ja aktiivisesti houkuttelivat maailman suurimpia yhtiöitä laajentamaan toimintaansa Ruotsiin.
Poliitikot ottivat rohkeasti ison riskin.
Amazon, Google ja Facebook eivät ole yritysmaailman yksiselitteisiä hyviksiä. Jos investointeja luvataan, syntyykö työpaikkoja ja mihin mahtavat verotulot mennä?
Kaikkea tätä ruotsalaismedia on seurannut tiiviisti. Pääviesti on kuitenkin pysynyt samana. Ruotsi haluaa houkutella maahan investointeja, käyttäen hyväkseen niitä kilpailuvaltteja, mitä pohjoisella maalla on.
Suomella on monta samaa etua kuin Ruotsilla. Yhteiskunta on vakaa ja ilmastonmuutos otetaan täälläkin tosissaan myös liiketoiminnan näkökulmasta.
Mutta meillä on myös pari takamatkatekijää. Me häviämme selvästi ulkomaisten investointien määrässä muihin Pohjoismaihin tai Baltian maihin verrattuna.
Tukholma on useimmille globaaleille yrityksille luonteva valinta, kun ne hakevat sijaintia alueelliselle pääkonttorille Pohjois-Euroopassa.
Helsinki on syrjässä ja sen kyky houkutella expatteja on selvästi heikompi kuin Kööpenhaminalla tai Tukholmalla. Huippuosaaja lähtee mieluummin alemman verotuksen ja lyhyempien yhteyksien perässä Köpikseen kuin Helsinkiin.
Väitän, että suomalaisilla poliitikoilla olisi ollut pelin paikka koronan iskiessä. Kaliforniaa riivasivat tuolloin metsäpalot eikä etätöiden tekeminen yhdessä maailman kalleimmista kaupungeista San Franciscossa tuntunut kovin houkuttelevalta.
Datakeskusten sijasta Suomi – Helsinki, Oulu, Tampere – olisi voinut koettaa napata Kaliforniasta vaikka alustatalouden osaajia.
Huippuyhtiöiden kovimmilla tekijöillä on aina vaihtoehtoja. Pienen hetken verran ikkuna oli Suomelle auki: Hei sinä globaali osaaja, miksi et tekisi etätöitäsi puhtaan ilman Suomessa, maailman onnellisimman kansan keskellä?
Helsingin kaupunki tätä yrittikin, mutta niukaksi taisi käydä osaajien virta Jätkäsaareen. Maahantulo voi onnistua vielä työntekijältä, jonka tuleva työnantaja hoitaa viranomaisten kanssa asioinnin, mutta perheelliselle edessä on ongelmia. Löytyykö lapsille englanninkielistä koulua, saako puoliso töitä?
Me emme tarvitse tänne vain teknologian huippuosaajia. Me tarvitsemme myös kokkeja, bussikuskeja, sairaanhoitajia, tarjoilijoita ja tehdastyöntekijöitä.
Rekrytointiongelmat ovat taas Suomessa kasvun este, sekä startupeille että perinteisille teollisuusyhtiöille. Näin oli ennen koronaa, näin on nyt ja näin on jatkossa, jollemme aktiivisesti toimi.
EVA ehdotti marraskuussa Jäähyväiset nuivuudelle -raportissaan kymmenen kohdan ohjelmaa, jolla Suomeen voitaisiin houkutella 100[nbsp]000 uutta osaajaa vuoteen 2030 mennessä.
Oman alansa huippujen lisäksi me tarvitsemme Suomeen kaikenlaisia työhaluisia ihmisiä. Siksi ehdotimme, että työperäisen maahanmuuton sijaan pitäisi puhua osaamisperusteisesta maahanmuutosta.
Ideana on kääntää ajatus maahanmuutosta päälaelleen. Sen sijaan että maahan pääsyn edellytys on työpaikka, voisimme arvioida Suomeen hakeutuvan edellytyksiä työllistyä.
Niinpä ehdotimme puolen vuoden työnhakuviisumia: tule ja hae töitä, mutta sosiaaliturvasi maksat itse, kuten lomalle lähtiessäsi turvaat terveydenhuoltosi vakuutuksen avulla.
Ehdotimme myös muita keinoja, joista osa on varmasti poliittisesti vaikeita, kuten esimerkiksi kotihoidon tuen poistaminen tai suomen ja ruotsin kielitaitovaatimusten höllentäminen.
Silti uskon, että joudumme vielä joustamaan nykyisistä kielivaatimuksistamme. Me opimme vielä hyväksymään kovin eri tavoin puhutun vajavaisen suomen kielen, kuten muissakin pohjoismaissa on hyväksytty maahanmuuttajien versiot ruotsin tai tanskan kielestä.
Onneksi kaikkea ei tarvitse keksiä itse. Voi katsoa mallia vierestä ja oppia naapurin kokemuksista. Virolta voisi hakea oppia julkisen hallinnon digitalisoinnista, Tanskalta työmarkkinoiden ketteryydestä ja Ruotsilta investointien houkuttelusta.
Keinoja kyllä löytyy. Pitää olla vain tahtoa ja rohkeutta tehdä.
Kirjoittaja Emilia Kullas on Elinkeinoelämän valtuuskunnan EVAn johtaja.