Ylen elokuun alussa julkaiseman kannatusmittauksen mukaan perussuomalaisten kannatus on 7,6 prosenttia. Perussuomalaisten kannatus lähti vapaapudotukseen vuosi sitten syyskuussa. Harvoin puolueiden kohdalla on yhdistettävissä kannatuksen muutoksia selvästi tiettyihin tapahtumiin. Vuosi sitten esiteltiin hallituksen niin sanotut pakkolait, jotka hallitus uhkasi toteuttaa mikäli kilpailukykysopimusta (silloin vielä yhteiskuntasopimus) ei toteutuisi. Samalla alkoi SDP:n palautuminen kanveesista. Pienellä viiveellä kannatusta alkoi nakertaa myös turvapaikanhakijakriisi.
Yhtä lailla perussuomalaisten nousu suurten puolueiden joukkoon yhdistyi tapahtumaan, joka herätti äänestäjien keskuudessa suurta närkästystä. Yhtä alhaalla kuin nyt perussuomalaisten kannatus oli huhtikuussa 2010. Sen jälkeen toukokuussa 2010 Euroopan unioni sopi ensimmäisestä Kreikan tukipaketista. Maahanmuutto ei perussuomalaisten jättikannatusta laukaissut. Sen laukaisi euron kriisi, joka oli usean vuoden ajan ykköspuheenaihe – ja äänestäjien ykköstyytymättömyyden aihe. Vuosi sitten ykköstyytymättömyyden aiheeksi nousi työntekijöiden palkkojen alentaminen sekä sen jälkeen kiihtyvissä määrin turvapaikanhakijakriisi. Perussuomalaiset oli hallituksessa. Yhteys kannatuksen laskuun oli selvä.
Monelta unohtuu, että perussuomalaiset kohtasi suuria kannatusvaihteluita myös viime hallituskauden aikana. Vielä neljä kuukautta ennen vuoden 2015 vaaleja puolueen kannatus oli 13,3 prosentin kuopassa ennen kuin kiri toiseen jytkyyn alkoi.
Ei ole syytä olettaa, etteikö perussuomalaiset keksisi jälleen ennen seuraavia eduskuntavaaleja keinoja nousta jälleen merkittäväksi puolueeksi. Se riippuu osin puolueesta itsestään, ja osin ympäröivän maailman tapahtumista.
Kutsutaan Boris Johnson Suomeen
Lähihistorian perusteella perussuomalaisten kannatuksen suurin moottori on EU-vastaisuus, ja se moottori ei ole eurooppalaisittain suinkaan hyytymässä. Euroalueen talousongelmat jatkuvat. Turvapaikanhakijakriisin viimeistä vaihetta ei ole nähty. Eurooppalainen päätöksentekojärjestelmä epäonnistuu kerta toisensa jälkeen.
Brexit on muuttanut eurooppalaista politiikan asetelmaa. Siinä missä aiemmin esimerkiksi perussuomalaisten keskuudessa puhuttiin enimmäkseen kritiikistä yhteisvaluutta euroa kohtaan, kritiikin kohteeksi on nyt noussut Euroopan unioni kokonaisuudessaan.
Perussuomalaisten konservatiiviselle äänestäjäkunnalle, joka vastustaa Euroopan liittovaltiokehitystä, yhteistä maahanmuuttopolitiikkaa ja kriisimaiden tukemista, Brexit avaa uusia ovia. Tämän tietää myös puolueen puheenjohtaja, ulkoministeri Timo Soini, joka on hallituskumppaneiden harmiksi pitänyt yhteyksiä perussuomalaisten eurooppalaisen tason kumppaneihin, jotka ovat etenkin Britannian EU-kriittisiä konservatiiveja. Soini ei pidä edes vakan alla yhteydenpitoa brittiläisiin anti-EU-populisteihin.
– Odotan innolla [Ison-Britannian ulkoministerin] Boris Johnsonin tapaamista Bratislavassa ensi viikonloppuna. Ja kyllähän Boris pitää Suomeen saada, vai mitä? Soini kysyi perussuomalaisten eduskuntaryhmältä kesäkokouksessa Porissa tämän viikon alussa.
Tämä kysymys sai riemun repeämään salissa.
– Ehdottomasti. Kutsutaan hänet Suomeen, Soini vastasi itselleen.
EU-vastaisuus innostaa ja yhdistää perussuomalaisten kenttää. Perussuomalaiset rakentaa siitä vähitellen itselleen teemaa tuleviin vaaleihin, kuten aina ennenkin. Ilman Brysselin herroihin kohdistetun epäluottamuksen valjastamista ääniä ei tule. Kuntavaalit lienevät perussuomalaisille vaikeampi rasti kentän innostamisessa, mutta keskeisin tähtäin ovat vuoden 2019 eduskuntavaalit.
Perussuomalaisten kentän odotukset ovat kovat. Enää perussuomalaisten eduskuntaryhmän keskuudessakaan ei peitellä toiveita EU-kansanäänestyksen järjestämisestä Suomessa. Kyse ei siis ole enää toiveesta järjestää kansanäänestystä eurosta, vaan nimenomaan Suomen EU-jäsenyydestä. Brexit tasoittaa tietä. EU muuttaa Brexitin myötä joka tapauksessa muotoaan.
Milloin perussuomalaiset siirtyy oppositioon?
Vaatimus EU-kansanäänestyksen järjestämisestä olisi taas ristiriidassa hallitusohjelman kanssa, johon perussuomalaiset on hallituspuolueena sitoutunut. Spekulaatiot perussuomalaisten sitoutuneisuudesta hallitukseen ovat lisääntyneet viime aikoina.
Kyse on oikeastaan asiasta, jonka kaikki politiikan toimijat tiedostavat, mutta josta ei ole sopivaa puhua: mikäli perussuomalaiset haluaa menestystä seuraavissa eduskuntavaaleissa, sen on kyettävä siirtymään käsiä sitovasta hallitusmoodista jälleen populismimoodiin. Politiikan toimijoiden huulilla on kysymys: milloin ja millä verukkeella perussuomalaiset irtautuu hallituksesta ennen vaalikauden päättymistä? Eurokriisi on lähitulevaisuudessa jälleen leimahtamassa Italian pankkikriisin myötä. EU-tukea italialaispankille perussuomalaisten äänestäjät eivät sulattaisi. Siinä olisi looginen hetki haastaa hallituksen EU-linja.
Nämä spekulaatiot saattavat olla myös ennenaikaisia. Soini tunnetaan rauhallisesti omaa strategiaansa seuraavana puoluejohtajana, joka ei kannatusvaihteluista hötkyile. Hän noudattaa oppi-isänsä Veikko Vennamon taktiikkaa: kampanja alkaa vasta siinä vaiheessa, kun muita painaa jo vaaliväsymys ja populistipuolue on yleisesti tuomittu epäonnistumaan.
Budjettiriihineuvottelut olivat ensimmäinen osoitus siitä, että perussuomalaiset on löytänyt tavan harjoittaa puolueen imagoa parantavaa viestintää myös hallituspuolueena. Yksittäisenä asiana eniten huomiota budjettiriihen alla sai taitavasti perussuomalaisen työ- ja oikeusministerin Jari Lindströmin mukaan nimetty Lex Lindström, joka kokonaisuudessa on mitättömän kokoluokan uudistus. Lex Lindströmistä puhuminen oli viestinnällisesti nerokas silmänkääntötemppu, joka tuntui herättävän kateutta muissakin hallituspuolueissa.
Perussuomalaisten kannalta keskeisin koetus ei välttämättä ole ensi kevään kuntavaalit tai tulevat maakuntavaalitkaan, vaan tammikuun 2018 presidentinvaalit. Soini ei ole lähdössä presidenttiehdokaaksi. Puolueen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Sampo Terho ei sulje pois presidenttiehdokkuutta. Sen hän totesi Helsingin Sanomille huhtikuussa ja toisti asian tällä viikolla Porissa.
Konservatismille on kysyntää
Terhoa arvostetaan laajasti puolueen eri leireissä. Hänen esiintymisensä on hioutunut. Soinin veroinen villitsijä hän ei ole, eikä hänestä sellaista tarvitse tullakaan. Sellainen ei välttämättä istuisi asiakeskeiseen ja analyyttiseen persoonaan. Kukaan ei voi voittaa Soinia hänen rempseässä ja kansanomaisessa omanlaista luottamusta herättävässä tyylissään. Terhoa arvostetaan vakavamielisyyden, hyvien retoristen taitojen ja rauhallisen, mutta sotilaallisen olemuksen takia.
Jos Terho valitaan puolueen presidenttiehdokkaaksi ensi vuoden puoluekokouksessa, vaaleista tulee hänelle testi.
Ennakkoasetelmissa on vaikea kuvitella, että Terho (tai kukaan muukaan) kykenisi millään tavalla haastamaan tasavallan presidentti Sauli Niinistöä vaaleissa. Se lienee kaikkien tiedossa. Siksi presidentinvaalit eivät innosta juuri ketään raskaan sarjan poliitikkoa. Terholle ne ovat kuitenkin turuilla ja toreilla näytön paikka: riittäisikö karisma tulevaisuudessa puolueen puheenjohtajaksi.
Jossain vaiheessa puheenjohtajan vaihto tulee väistämättä eteen. Se voi tapahtua ensi kesänä, se voi tapahtua vasta seuraavien eduskuntavaalien jälkeenkin. Jokaisessa puolueessa puheenjohtajaspekulaatiot ovat kuitenkin aina käynnissä – aina siitä hetkestä lähtien, kun uusi puheenjohtaja valitaan.
Soini on harkitun arvaamaton tässäkin suhteessa. Hän luopuu puheenjohtajan paikalta aikanaan pyytämättä ja yllättäen, kun aika on kypsä. Tilalle pitäisi löytää sopivin. Uutta Soinia ei löydy, mutta puolueen yhtenäisenä pitämiseen ja vaalivoittoihin siivittämiseen kykenevien potentiaalisten puheenjohtajien joukko on pieni. Terhon ohella vaihtoehtoja ovat puolustusministeri Jussi Niinistö, työ- ja oikeusministeri Jari Lindström sekä puhemies Maria Lohela. Kaikki näistä ovat teoriassa myös potentiaalisia presidenttiehdokkaita.
Puolueen puheenjohtajan vaihto ei todennäköisesti ole monien toiveista huolimatta riitaisa ja puoluetta repivä prosessi, vaan sotilaallisia hyveitä arvostavassa puolueessa sopivia ehdokkaita ei lopulta tule kuin yksi, ja siitä sovitaan etukäteen.
Mielenkiintoisinta on, mihin suuntaan puolue muuttuu uuden puheenjohtajan myötä. Koska Soinin kansanomaista imagoa ei voi kopioida, seuraava puheenjohtaja vie joka tapauksessa puolueen imagoa uuteen suuntaan.
Jos valinta aikanaan osuu Terhoon, eniten hävittävää on kokoomuksella. Talouskysymyksissä oikeistolainen, Suomen Nato-jäsenyyttä kannattava historioitsija olisi konservatiiviselle kokoomusäänestäjille hyvin houkutteleva vaihtoehto. Konservatismilla nimittäin on edelleen – ja yhä enemmän kysyntää maailmassa, jossa turvallisuudesta on tullut keskeisin arvo.