Tulevaisuuden kannalta se käänne voi olla vaarallinen.
Talousennusteet ennakoivat tälle vuodelle vaimeaa alle talouskasvua ja ensi vuodelle korkeintaan marginaalisesti parempaa.
Hauras talouskasvu on asia, jota ei haluta vaarantaa. Se on yksi keskeinen motiivi sille, miksi kilpailukykysopimus haluttiin ajaa läpi – maksoi mitä maksoi.
Riitaisa syksyn liittokierros olisi todennäköisesti tarkoittanut investointien hyytymistä edelleen. Sekä yritysten että kotitalouksien luottamus talouteen olisi heikentynyt. Käännettä ei olisi tapahtunut.
Tämä suhdannekierros olisi saattanut jäädä kokonaan kasvuttomaksi vuosikymmeneksi ennen jossain vaiheessa eteen väistämättä tulevaa seuraavaa maailmanlaajuista taantumaa.
Paineet kilpailukykysopimuksen aikaansaamiseksi olivat selvät. Se rauhoittaa tilanteen, mutta ei tuo parannusta. Kilpailukykysopimukseen liittyy vaaroja, jotka on syytä tunnistaa ja tunnustaa.
Itse kustannuskilpailukyvyn suhteen sopimus ei paljon lämmitä. Niillä aloilla, missä tuottavuuskehitys on hyvää, sopimus on haitallinen: työntekijöille ei päästä maksamaan sitä palkkaa, mikä heille muuten maksettaisiin.
Ongelma-aloilla kustannuskilpailukyky ei parane riittävästi.
Suunnitelmatalouden harha
Koko kustannuskilpailukykykeskusteluun on syntynyt liiallisen yksinkertaistamisen myötä harha – keskimääräisyyden harha – joka uhkaa pahimmillaan syöstä Suomen talouden huomattavasti nähtyä pahempaan kriisiin.
Kilpailukykysopimuksen perusteeksi esitettiin alusta saakka perusteeksi Suomen suhteellisen kustannuskilpailukyvyn heikkenemistä noin 15 prosentilla suhteessa keskeisiin kilpailijamaihin, Ruotsiin ja Saksaan.
Mittaustapoja kustannuskilpailukyvylle on erilaisia. Keskeistä on se, että heikko tuottavuuskehitys huomioiden palkat ovat pitkällä aikavälillä nousseet liikaa suhteessa tuottavuuteen.
Tuottavuuden putoamiseen taas suurin yksittäinen syy on Nokia-klusterin poistuminen. Niin paljon Suomen talouskasvusta oli Nokian kasvun varassa, että se peitti alleen muun vientiteollisuuden – etenkin muun elektroniikkateollisuuden – heikon suorituskyvyn.
Elektroniikkateollisuuden rooli Suomessa on Nokian ja sen ympärille rakentuneen tuotantoverkoston myötä ollut kohtuuttoman suuri. Siksi sen vaikutus keskimääräisiin kustannuskilpailukyvyn heilahteluihin on ollut merkittävä. Se ei ole ainoa vaikuttava tekijä. Myös muilla vientialoilla kehitys on ollut heikkoa.
Toisaalta esimerkiksi kemianteollisuudessa ja monella muulla alalla tuottavuus on kasvanut.
Kaikkien on laihduttava
Keskimääräisyyden harha syntyy siitä, että yksittäisten vientialojen heikon kustannuskilpailukyvyn väitetään olevan koko Suomen talouden ongelma: siis kaikkien alojen ja kaikkien palkkojen ongelma.
Tämä analyysi johtaa siihen, että yksikkötyökustannuksia on alennettava kautta linjan. Tämä analyysi on väärä, ja siksi myös lääkkeet ovat vääriä.
Jos esimerkiksi todettaisiin, että suomalaiset ovat keskimäärin liikalihavia, jokaisen suomalaisen pakottaminen laihduttamaan 20 kilogrammaa olisi ongelmallista niille, jotka ovat jo sopivissa mitoissa – puhumattakaan niille, jotka ovat valmiiksi liian laihoja.
Lääkkeitä, eli kilpailukykysopimusta, on yritetty markkinoida sillä verukkeella, että kaikkien on oltava samassa veneessä ja osallistuttava yhteiseen kärsimysnäytelmään.
Tarina olisi hyvä, ellei se olisi haitallinen Suomen talouden kehityksen kannalta.
Nykyinen politiikka pahentaa ongelmia
Kun politiikkaa tehdään yksinkertaistamisen harhan vallitessa, syntyy päätöksiä, jotka eivät ratkaise ongelmia, vaan saattavat jopa pahentaa niitä.
Nyt kilpailukykysopimus heikentää kuluttajien ostovoimaa suhteessa potentiaaliin niillä aloilla ja niiden työntekijöiden kohdalla, joille voisi maksaa korkeampaa palkkaa.
Jos tätä verrataan liikalihavuuden ongelmaan, 5 kilogramman pudotus ei riitä alkuunkaan niille, joilla ongelma on kymmeniä kilogrammoja.
Tuotannon kannalta niille aloille, joilla kustannuskilpailukyky on pahasti rapautunut, loikka on liian pieni, jotta kannattamattomasta tulisi kannattavaa.
Loikka huolehtii ainoastaan siitä, että niissä yrityksissä, jotka ovat valmiiksi kannattavaa, toiminnan tuotto kasvaa hieman.
Silläkin voisi olla merkitystä, jos tuotto suuntautuisi uusiin kotimaisiin investointeihin.
Uusi investointien aalto vientiteollisuudessa on kuitenkin riippuvainen siitä, että vienti lähtisi laajemmin vetämään. Nykyisten lukujen valossa sellaisesta ei ole merkkejä.
Vientiharha jatkaa ongelmaa
Kilpailukykysopimus on tehty nimenomaan vientiä silmällä pitäen. Se on toinen harha.
Suomalainen myytti on, että kasvu ja vauraus syntyvät vain ja ainoastaan viennistä.
Kyse on merkantilismin harhasta, 1500-luvun talousajattelusta, jonka mukaan rikastumista tapahtuu vain, kun vaurautta tuodaan toisesta maasta. Se on teoria, joka olettaa, että maailmantaloudessa ei ole kasvua lainkaan.
Todellisuudessa talouskasvu syntyy tuottavuuden kasvusta, joka selittyy uusien, tehokkaampien teknologioiden käyttöön ottamisella.
Nettovienti kasvun ajurina on Suomessa ollut parhaimpinakin aikoina varsin pieni.
Sen sijaan suuri viennin osuus on mahdollistanut erikoistumisen, keskittymisen omiin vahvuusalueisiin ja palveluiden kasvuun, kun viennillä on rahoitettu tuonti.
Se mahdollistaa erikoistumisen ja pitää yllä vaurautta, mutta ei selitä kasvua.
Vientiharhaan liittyy vaara.
Jos kaikki työmarkkinapolitiikka edelleen tehdään satoja vuosia vanhan ajattelun pohjalta, se estää kotimarkkinoita kehittymästä. Siksi niin sanottu Suomen malli on vaarallinen.
Se sementoisi keskitettyä palkkasopimista entisestään. Optimitilanteessa palkat asettuisivat kilpailun mukaan määräytyvien hintojen ja palkanmaksukyvyn mukaan oikealle tasolleen.
Vientialoilla kustannustaso määräytyy kansainvälisen hintatason mukaan – niin se määräytyy yhä enemmän myös palvelualoilla. Julkisen sektorin palkat määräytyvät – silloin kun kilpailua ei ole – muiden sektoreiden perusteella.
Osaavaa työvoimaa, investointeja ja kehitysrahaa virtaisi sinne, missä on luonnollista kysyntää osaavalle työvoimalle.
Jos palkankorotukset lukitaan seuraamaan vientisektoria, kotimaan sektorin vetovoima hiipuu. Samalla ylläpidetään vanhaa ja estetään tuottavuuden kehittymistä tehokkaasti.
Käänteen harha on pahin
Juha Sipilän (kesk.) hallituksen politiikka sahaa Suomen tulevaisuuden taloudellisen menestyksen oksia yllättävän pahasti siihen nähden, miltä hallitusohjelma näytti.
Kunnianhimoiset rakenteelliset uudistukset on korvannut Urho Kekkosen ajan valtiovetoisen kasvun, suljetun talouden ja keskitetyn sopimisen aika.
Kilpailukykysopimusta ylistetään suomalaisen sopimusyhteiskunnan riemuvoittona. Ylistyslaulu on irvokas, koska se peittää alleen kriisitietoisuuden.
Tämän hallituksen pahimmaksi ongelmaksi saattaa muodostua kriisitietoisuuden menettäminen.
Jos tästä ja ensi vuodesta tuleekin investointipatojen avautumisen myötä ennustettua ripeämpi kasvun jakso, saattaa käydä kuten Jyrki Kataisen (kok.) hallituksen alkukaudelle.
Vuodet 2010 ja 2011 olivat keskimäärin noin kolmen prosentin kasvuvuosia.
Kriisitietoisuus voitiin hylätä. Rakenteelliset uudistukset voitiin hylätä. Hauraan kasvun menettämisen pelossa myös leikkaukset voitiin hylätä.
Se on kolmas harha, joka Suomea uhkaa: taantuman jälkeisen palautumisen luuleminen vahvaksi kasvuksi.
Maailmantalouden laskukausi tai taantuma tulee ennen pitkää jälleen vastaan. Kaikki eväät sen yli pääsemiseksi on syöty. Alijäämät paisuvat.
Sipilän hallitus ei ole paikkaamassa kestävyysvajetta juuri lainkaan. Seuraava hallituskausi on näillä näkymin entistä pahempaa jatkuvien leikkausten aikaa.
Artikkeli on julkaistu 23. kesäkuuta 2016 ilmestyneessä Nykypäivässä.