Valtiosihteereistä koostuva hankeryhmä ja parlamentaarinen seurantaryhmä julkistivat pari viikkoa sitten ehdotuksensa ”rahapelituotoilla rahoitettavien yleishyödyllisten toimintojen uudesta rahoitusmallista ja rahoitustasosta.”
Miten siis hoidetaan jatkossa se kulttuuri-, nuoriso-, liikunta- ja sosiaalialan järjestöjen rahoitus, joka tähän asti on lypsetty Veikkauksen voittovaroista?
Odotetusti ehdotuksen mukaan rahat kaivetaan jatkossa suoraan valtion budjetista ja vastaavasti Veikkaus tulouttaa mahdolliset voittonsa järjestöjen sijasta valtiolle. Suora yhteys veikkausrahoista järjestöihin katkaistaisiin.
Uuden mallin pitäisi tulla käyttöön vuoden 2024 alusta eli reilu puoli vuotta seuraavien eduskuntavaalien jälkeen. Sen tavoitteena on turvata veikkausrahoilla toimineille avustuksensaajille ”ennustettava, vakaa ja edunsaajien autonomian turvaava riittävä rahoitus.”
Tähän tavoitteeseen pyritään jokseenkin jäädyttämällä sekä rahoituksen taso että jakosuhteet useiksi vuosiksi tästä eteenpäin. Ratkaisu on varsin ymmärrettävä. Jäädyttäminen on helpoin tapa löytää laaja poliittinen kompromissi. Se on myös nykyisten edunsaajien kannalta turvallisin mahdollinen ratkaisu.
Ennustettavuus ja vakaus ovat luonnollisesti järjestöjen käytännön toiminnan ja taloudenhoidon kannalta erittäin tärkeitä, ja niitä jäädytys tietysti lisää. Toisaalta jäädytystä tarjotaan ratkaisuksi myös järjestöjen autonomiaan. Eli mitä vaikeampi rahanjakoon on puuttua, sitä vähemmän esimerkiksi poliittisten voimasuhteiden muutokset ja hallituksen vaihdokset vaikuttavat järjestöjen asemaan.
Kansalaisjärjestöjen riippumattomuus
Periaatteellisella tasolla on toisaalta pidetty vähän ristiriitaisena sitä, että valtio on suoraan vapaan kansalaistoiminnan keskeinen rahoittaja. Tätä kiusallista piirrettähän on tavallaan kierretty sillä, että rahat ovat olleet tulevinaan valtionyhtiö Veikkaukselta ja aikaisemmin myös RAY:lta.
Hyvä perustelu julkiselle rahoitukselle on se, että järjestöt hoitavat monia sellaisia yleishyödyllisiä tehtäviä, jotka muuten kaatuisivat julkisen sektorin hoidettaviksi. Järjestöt kaiken muun ohella paikkaavat monelta kohdin julkisten palvelujen aukkoja ja katvealueita ja tekevät sen usein paljon joustavammin, osuvammin ja tehokkaammin kuin julkinen palvelu pystyisi.
Mutta tästä yleishyödyllisyydestä huolimatta kyse on silti vapaasta kansalaistoiminnasta, ja sellaisenakin sitä on hyvä käsitellä.
Kansalaisjärjestöt nimittäin kuuluvat kansanvallan kivijalkaan. Ilman aktiivista ja itsenäistä kansalaisyhteiskuntaa ei ole toimivaa demokratiaa. On mielenkiintoista, että kun viime aikoina on puhuttu demokratian kriisistä ja etsitty uusia ratkaisuja siihen, kovin harva on tullut maininneeksi näitä jo olemassa olevia kansalaisjärjestöjä. Ehkä siihen on syynsäkin?
Lahjoituksista verovähennys?
Jos puhtaasti valtionapuun perustuvassa järjestötoiminnassa on omat riskinsä ja pulmansa, omaehtoinen varainhankinta voi sitoa paljon voimavaroja, jotka olisi hyvä suunnata järjestön varsinaisen toiminnan edistämiseen.
Voisiko tätä puolta helpottaa?
Miten olisi, jos suorien valtionapujen rinnalla vaikka pienikin osa järjestöjen rahoituksesta tulisi sitä kautta, että järjestöille tehdyistä lahjoituksista voisi saada pienen, tarkasti rajatun verovähennyksen? Verovähennys on kannustin, jolla voi olla hämmästyttävän iso vipuvaikutus ihmisten toimintaan. Osakesäästötilin suosio on tuore esimerkki verokannusteen toimivuudesta.
Miten olisi esimerkiksi tällainen malli:
– vähennyskelpoisten järjestöjen kriteerit samat kuin valtionavuissakin,
– lahjoittaja voisi saada esimerkiksi 20 prosentin vähennyksen verosta, yläraja vaikka 1000 euroa. Siis esimerkiksi jos lahjoitat 100 euroa, saat 20 euron vähennyksen, 1000 eurosta 200 euron vähennyksen jne.
– toisin päin ilmaistuna tämä tarkoittaa siis, että kun lahjoitat 100 euroa, maksat lopulta itse 80 euroa ja valtio vähentyneinä verotuloina 20 euroa.
Todennäköisesti tällä tavalla saataisiin kokoon kymmeniä miljoonia, joista vain viidennes olisi verorahaa ja kaikki loput yksityisten ihmisten lompakoista.
Tämä vain esimerkkinä. Prosentteja ja summia voi pyöritellä suuntaan ja toiseen. Suuremmaksi tai pienemmäksi. Aikaisemmin tämä olisi hankaloittanut verotusta, mutta digitalisoituminen tarjoaa keinot ratkaista tällaiset jokseenkin automaattisesti.
Avoimuutta ja läpinäkyvyyttä
Mitä hyötyä tästä olisi?
Järjestöjen itsenäisyys suhteessa suoraa valtionapua jakavaan valtiovaltaan kasvaisi. Tarvittaessa myös rohkeus olla kriittisiä rahanjakajaa kohtaan. Tämä toisi myös jossain määrin lisää taloudellista väljyyttä järjestöille, vaikka valtiovalta niistäisikin osan näin tulevasta rahoituksesta tinkimällä suorasta tuesta. Järjestöjen itsensä kannalta tärkeää olisi aikaisempaa parempi mahdollisuus itse vaikuttaa tuloihinsa eikä vain odottaa, mitä päättäjien pöydältä putoaa.
Erittäin merkittävää olisi tämän tuoma kasvava kiinnostus järjestöjä kohtaan. Lahjoittajat seuraisivat tukemiaan järjestöjä ja todennäköisesti entistä useampi myös osallistuisi niiden toimintaan. Media seuraisi ja valvoisi järjestöjä aivan uudella mielenkiinnolla ja kriittisyydellä. Avoimuus ja läpinäkyvyys lisääntyisi, kun järjestöjen pitäisi avata toimintaansa yleisölle, jotta pääsisivät osille lahjoituksista.
On selvää, että kaikki järjestöt eivät pärjäisi yhtä hyvin kilpailussa lahjoittajien suosiosta. Tämä voitaisiin hyvin huomioida siinä, miten suoraa julkista tukea ohjataan.
Veikkausrahatyöryhmän esityksessä todetaan järjestöjen omasta varainhankinnasta vain, että ”jatkovalmistelussa kootaan järjestöjen omien varainhankintamallien kehittämisestä toimenpide-esitys liittyen VM:n valtionavustustoiminnan kehittämis- ja digitalisointihankkeeseen.” Samaan suuntaan lykätään ”selvitys järjestöjen autonomian toteutumisesta uuden rahoitusmallin lainsäädäntökehikossa.”
Kannattaisi siinä yhteydessä harkita tätäkin mallia. Silloin avustettavien järjestöjen talous nojaisi kolmeen tukijalkaan: suoraan julkiseen tukeen, vähennyskelpoisiin lahjoituksiin ja omaan varainhankintaan. Järjestelmä olisi tasapainoinen, avoin ja läpinäkyvä ja turvaisi järjestöjen itsenäisyyden.