Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa tehdään tarmokasta työtä, jotta kansalaiset ymmärtäisivät, että he ovat väärässä tai että heitä narutetaan. Onnettomuus tapahtui viime eduskuntavaaleissa, kun kansalaiset päätyivät äänestämään Keskustapuolueen, Perussuomalaiset ja Kokoomuksen maan hallitukseen. Valtamediat käänsivät hallitukselle heti selkänsä.
Jouni Tilli sai vuonna 2014 valmiiksi herkullisen sitaattikokoelman Suomen pyhä sota (Atena), jossa hän kuvailee suomalaisen papiston sananrieskaa jatkosodan aikana. Koska kyse oli äärimmilleen kiristyneen kansakunnan sodasta Stalinia vastaan, äänenpainot ja yksittäiset lausahdukset olivat enemmän kuin herkullista lainailtavaa.
Jälkiviisauden turvin niissä ei voi olla muuta kuin ihmeteltävää. Uskon vihassa lausuttu ja kirjoitettu ei paljoa ajassa parane.
Sama asenne Jouni Tillillä on nyt, kun hän analysoi ja siteeraa nykyisen porvarihallituksen ministereiden ja presidentti Sauli Niinistön puheita.
Nyt olemme tämän päivän politiikassa, johon Tilli uppoaa kuin kiivas oppositiopoliitikko. Hän näkee kaikessa paljastamisen arvoisen kieroilun ja puheen pitäjän salakavalan oveluuden. Porvarihallituksen tarkoitus on kaikin puolin paha.
Syntien synti: pääministerin kriisipuhe televisiossa
Juuri nyt ja yhä, punavihreän oppositiofalangin surressa Yleisradioon kohdistettua poliittista sortoa, pääministeri Juha Sipilän (kesk.) kriisipuhe YLE:n TV1 -kanavalla syyskuussa 2015 nähdään suurena demokratian onnettomuutena. Puheessaan maan pääministeriksi vaalien seurauksena valittu Sipilä vetosi kansaan, jotta suuret hyvinvointiamme ja talouttamme uhkaavat vaarat saataisiin yhdessä torjuttua.
On vaikea ymmärtää, mitä vaaratekijöitä pääministerin vetoomukseen voisi liittyä – jollei sitten lukeudu nykyhallituksen jyrkkiin vastustajiin.
Tuon puheen Tilli katsoo jopa muistuttavan diktaattoreiden mieltymystä televisioesiintymisiin. Hän siis tempaa esiin kuuluisan fasisti-kortin peitellysti jo kirjansa ensiarkilla. Tämä on vasta alkua. Kun hän ryhtyy ruotimaan puheen yksityiskohtia, tulkinnan lopputulosta voi puolueetonkin lukija hyvin perustein luonnehtia vainoharhaiseksi.
Kirja on täytetty adjektiiveilla ja niiden superlatiiveiksi viritetyillä arvosävytteisillä leimoilla. Pääministerin puheet pilkotaan pieniksi, lauseet ja virkkeet varustetaan kirkastetuin paljastuksin. Kun huolenaiheena ovat kasvava työttömyys, velka, vientiongelmat ja luottamus tulevaan horjuu, ne ovatkin vain salakavalan poliitikon kauhumaalailua.
Valitettavasti Tilli ei kerro omaa versiotaan. Onko huoli todella turha?
Eikö korjauksiin ole aihetta? Vaikka emme istukaan Titanicin takakannella, tuleeko velkataakkaa vain lisätä ja elää huolettomasti kuin ennen tätä ja sitä edellistä hallitusta? Varjobudjettia tutkijamme ei esitä, ei taloudellista saati henkistä. Tutkijamme toive kaikessa yksinkertaisuudessaan on: nykyinen hallitus ei saa tehtävässään ja tavoitteissaan onnistua.
Oikeat, viisaat sanat täysin väärien ihmisten puheissa
Tärkeää ei ole se, mitä sanotaan, vaan kuka sanoo. Kun väärä ihminen on huolissaan, hän on kiero. Vaikka hän pitäisi viisaan puheen kaikkien klassikkonerojen mukaisesti muotoiltuna, hän on vain ovela. Kirja alkaa tuntua raskaalta, kun Tillin aiemmasta kirjastaan omaksuma raamatullinen ja uskonnollinen verbalistiikka alkaa muotoutua nokkelaksi itsetarkoitukseksi.
Hän marssittaa ensin historian merkkihenkilöiden mietteitä puhumisen taidosta ja yleisöön vaikuttamisesta. Hän antaa ymmärtää, että ministeri on näin saattanut käyttää nerokkaasti hyväkseen vaikuttamistaidon auktoriteetteja, mutta lopputulos on kuin pannukakku. Jokainen lause paljastuu – jollei epäeettiseksi – falskiksi.
”Hän saa menneisyyden ja tulevaisuuden kättelemään toisiaan”..
”Hienovarainenkin itsekritiikki omaa puoluetta ja hallituskumppaneita kohtaan on yleensä tehokas retorinen keino”… ”Askartelee”.. ”Mestaroi”… ”Kuuluttaa”..
”Huutavan ääni kaikuu valtioneuvoston linnasta”… ”Sipilä on tässäkin machiavellimaisen ovela”… ”Pääministerin syyllistämisretoriikan huipentaa tuttu väite tuhlailuun ja tehottomuuteen sortuneista yliopistoista”… ”soveltaa taitavasti”… jne. runsaat pari sataa sivullista.
Alexander Stubb (kok.) ja opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen (kok.)saavat nauttia myös puheanalyytikkomme neuvoista. Sävytykset – kuten myös ulkoministeri Timo Soininkin (ps.) puheita koskevat – muistuttavat 1960-luvun Eino S. Revon aikaisen Yleisradion informaatiotutkijain indoktrinaatiosyytöksiä. Silloin porvarillinen tiedonvälitys oli yhtä salakavalaa kuin nykyministereiden puheet nyt.
Papillinen kaapu
Tilli myötäilee yliopistomaailman ärtymystä kritiikittä. Hän maalailee:
”Näin ollen Alexander Stubbin puhe pimeänä marraskuisena iltana vaikuttaa olleen enemmän eräänlainen Narkissoksen apologia kuin vilpitön anteeksipyyntö”. Tähän tyhmään lukijaan vetoavaan luonnehdintaan voi rinnastaa Helsingin Sanomissa olleet vastaavanlaiset hönkäykset. Lehti väritteli, että liikenneministeriössä eräässä palaverissa tarjottiin ”haaleata vettä”, kun muutenkin oltiin väärällä asialla, kun ministeri ja hallitus ovat kelvottomia.
Vanhakantaisen pappipilkan Tilli osaa edellisestä kirjastaan. Opetus- ja kulttuuriministeri Grahn-Laasonen pukeutuu kannanotoissaan papilliseen kaapuun. Siihen liittyy pappeihin liittyvä stereotyyppinen halveksunta.
”Hän osoittaa papillisella äänellään samalla kertaa laumansa virheet ja tien kohti parannusta, johon yliopistoväki ei kuitenkaan omin voimin kykene”. Ministeriä tukeneet asiantuntijakommentit kirjoittaja luonnehtii irvokkaiksi. Yritä siinä lukijana muodostaa hallittu kokonaiskuva.
Joskus analyysi ei ole analyyttinen. Tässä tapauksessa sanaselittäjä on ollut opposition asialla, eikä kykene tyyneen huomiointiin.
Puoluepoliittiseen temmellykseen hän on liian tunteikas, yli tulkitseva ja tarkoitushakuinen. Tämän hallituksen ei hänen mielestään tule onnistua.
Jouni Tilli: Miten puhumme, kun puhumme politiikkaa? Atena 2017.
KIRJOITTAJA: MARKKU JOKIPII