Suomen senaatti antoi huhtikuussa 1918 määräyksen, jonka mukaan maasta oli karkotettava ”kaikki Venäjän kansalaiset ja Itämeren maakuntien asukkaat”. Sisällissodan päättymisen jälkeen karkotuksia alettiin toteuttaa vauhdilla muun muassa Helsingissä.
Tullin museon mukaan suuria määriä venäläisiä kuljetettiin pois entisillä Venäjän valtion aluksilla, jotka oli otettu Suomen valtion käyttöön.
Lähtijöiden matkatavaroiden valvominen annettiin Helsingin tullimiesten vastuulle. He päättivät anoa ylityökorvauksia vuonna 1885 annetun asetuksen nojalla. Senaatti kuitenkin vapautti nämä laivat ”valtion laivoina” tulliselvitysmaksuista, joten myöskään ylityökorvauksia ei myönnetty.
Tullihallitus valitti senaatille syyskuun alussa, että edes osittaisten korvausten maksaminen tullimiehille olisi ”kohtuullista”.
Osa venäläisistä poistui maasta Karjalan kannaksen kautta ylittämällä Rajajoen ja Valkeasaaren asemien välisen rautatiesillan. Rajajoen aseman komendantti ehdotti, että paikalliset tullivartijat voisivat vartioida lähtijöitä ja näiden tavaroita. Tästä Tullihallitus antoi määräyksen 3. syyskuuta 1918.
Myös senaatti antoi määräyksen, jonka mukaan yksityishenkilöt saivat kuljettaa matka- ja muuttotavaransa ilman lisenssiä, jos tavarat voitiin katsoa omaan käyttöön tarkoitetuksi.
Tullihallitus tiedusteli samalla senaatilta, oliko vuonna 1866 virastoille annettu määräys vastaanottaa venäjänkielisiä asiakirjoja yhä voimassa.
Sen mukaan ”nykyoloissa” venäjän kielen käyttö oli ”supistunut sangen vähäiseksi”, sillä venäjän opetusta oli vähennetty kouluissakin. Jotkut asioivat silti tullin kanssa yhä venäjäksi.
Senaatti vastasi Tullihallitukselle toteamalla, ettei vanhaa määräystä enää ollut syytä soveltaa.