Nykyään liikumme järjestetysti ja sisätiloissa; aktiiviliikkuja on yhä harvemmin ns. raittiin ilman ihminen. Liikkumisen määrä jakaantuu yhä epätasaisemmin kansalaisten kesken.
Filosofian tohtori Jouko Kokkosen suurtyö Suomalainen liikuntakulttuuri – juuret, nykyisyys ja muutossuunnat piirtää kuvan urheilun ja liikunnan vaiheista Suomessa 1800-luvulta 2010-luvulle.
Suomi oli ennen toista maailmansotaa maailmanmahti yleisurheilussa ja painissa. Urheilu oli urheilua, liikuntaa harrastivat vain harvat. Valtaosa suomalaisista teki ruumiillista työtä, eikä aikuisten liikkumista enää vapaahetkinä pidetty tarpeellisena.
Alokkaat ja naiset poikkeus
Kaksi ryhmää oli kuitenkin erityisasemassa. Sotaväkeä kiinnosti asevelvollisten kunto sekä hiihto- ja pyöräilytaito.
Naisten tehtäväksi taas oli varattu äitiys, johon valmisti parhaiten voimistelu.
Olympiamenestys hiipui kesäkisoissa 1950–60-luvuilla. Samaan aikaan suomalaiset löysivät omatoimisen liikunnan. Tässä muutoksessa maailmankartalle juostun suuren urheilumaan, pienen Suomen kansallinen ylpeys sai kolhuja, mutta kansanterveys voitti.
Vaikka alku oli vielä 60-luvulla ollut varsinkin maaseudulla nihkeätä, kuntoilusta tuli 1970-luvulle mennessä yksi suomalaisten suosikkiharrastuksista. Enää ei juosten liikkuvan nähdessä huudettu: Ottakaa varas kiinni.
Kilpa- ja huippu-urheilukaan ei ollut kadonnut historian hämärään, vaan se oli vain muuttanut muotoaan laajentuessaan yhä uusiin urheilumuotoihin.
Niitä ovat nykyään jalkapallo, jääkiekko, koripallo, lentopallo, pesäpallo, salibandy. Niissä lisenssiurheilijoiden, luetteloitujen ja luokiteltujen pelaajien määrä on selvästi korkein.
Valtaosa tuoreesta kansainvälisestä menestyksestämme on saavutettu juuri palloilulajeissa, jääkiekossa, kori- ja lentopallossa, salibandyssä ja jääpallossakin.
Virheellinen uskomus
Eikö suomalaisten pitänyt olla luonteeltaan yksinpuurtajia?
– Klisee lienee päässyt syntymään, kun Suomen ensimmäiset menestykset urheilun kansainvälisissä arvokisoissa tulivat yksilölajeissa, tutkija Jouko Kokkonen sanoo.
Hänen mukaansa jo suomalaisten maailmallakin tunnettu taistelukykykin esimerkiksi talvisodassa edellytti valmiutta toimia joukkueena, ei sooloilua.
Se, että yleisurheilun ja hiihdon Suomesta on 1950-luvulta 2010-luvulle saavuttaessa tullut joukkueurheilumaa, johtuu Kokkosen mukaan kaupungistumisesta ja rakennettujen liikuntaolosuhteiden parantumisesta.
Hän korostaa, että liikuntakulttuurin vaiheet yleensäkin ovat erottamaton osa koko suomalaisen yhteiskunnan kehitystä.
Entä kun sukupolvi vaihtuu?
Liikunnan merkitys hyvinvoinnin ja toimintakyvyn lähteenä on korostunut suomalaisten eliniän pidentyessä. Ääripäät kuitenkin korostuvat liikkumisessa ja sen määrässä yhä enemmän, ja kansa polarisoituu.
Spontaani, omatoiminen luonnossa liikkuminen ja puuhailu ovat jäämässä marginaaliin kansanliikunnassa. Kun luonnossa liikkuvasta ja tee-se-itse-henkisestä mökkisukupolvesta aika jättää 20–30 vuoden kuluttua, mitä liikunnalle tapahtuu?
Yhtä kaikki, järjestettyä liikuntaa ei pidä syyttää spontaanin liikunnan tappamisesta.
Kuinka moni ilman palloiluhalleja, uimahalleja, keilahalleja, valaistuja polkuja ja latuja liikkuisi ollenkaan, yksin taikka yhdessä?
Jouko Kokkonen: Suomalainen liikuntakulttuuri – juuret, nykyisyys ja muutossuunnat. Suomen Urheilumuseosäätiön tutkimuksia n:o 3. 2015. 453 sivua. Kustantajan hinta 39 euroa.