Väittelijä Helena Hirvosen tutkimus pohjautuu laajaan alkuperäisaineistoon, kuten lääkäreiden ulkomaisista opintomatkoista kirjoittamiin matkakertomuksiin, Niuvanniemen sairaalan sairauskertomuksiin ja lääkintöhallituksen tilastoihin.
Psykiatrian opetus ei kuulunut Turun Akatemiassa eikä Helsingin Aleksanterin yliopistossa opetettaviin aineisiin, jonka takia Suomen lääkärikunnalla oli heikot tiedot mielisairauksista.
Hirvosen mukaan modernin psykiatriatieteen perusteet alkoivat hahmottua yleislääketieteen perustasta 1820–1840-luvuilla, kun lääketieteen luennoilla romantiikan ja luonnonfilosofian hengessä otettiin esille ruumin ja sielun yhteys.
– Varsinaisesta tieteestä oltiin kaukana, sillä psykiatria oli pienen pieni sivujuonne suomalaisen lääketieteen kehityksessä. Psykiatrian tieteellisteoreettinen opetus alkoi vasta 1890-luvulla, vuonna 1906 perustettiin ylimääräinen professuuri, joka vakinaistettiin 1921, Hirvonen kertoo väitöstiedotteessaan.
Verrattuna muihin Pohjoismaihin ja lääketieteen johtaviin maihin Ranskaan ja Saksaan, Suomessa kehitys käynnistyi siis kymmeniä vuosia näitä maita myöhemmin.
Hirvosen mukaan kehityskulku oli kuitenkin määrätietoista.
– Suomen lääkärikunta oli tietoinen uusista aatteista ja tieteiden kehityksestä. Kansainvälinen vuorovaikutus Ruotsin, Ranskan ja Saksan tiedemaailmaan alkoi vilkastua 1800-luvun alkupuolella. Sitä seurasi vuosisadan loppupuolella nopean kehityksen vaihe Suomen yliopistolaitoksessa ja eri tieteissä.
Myös psykiatriatiede valjastettiin osaksi saksalaisen mallin perustalle rakennettavaa tiedeyliopistoa. 1800-luvun kansallisen heräämisen myötä tiede ymmärrettiin kansakunnan voimaksi. Väitöstutkimus antaa viitteitä siitä, ettei psykiatriatiedettä ensisijaisesti kehitetty mielisairaiden hoitamiseksi, vaan teoreettisesti vahvaksi tieteeksi tieteiden joukkoon.
Oppia lääketieteen huipulta
Hirvosen mukaan suomalainen psykiatria ammensi 1800- ja 1900-luvun vaihteessa vaikutteensa pääasiassa Saksasta ja Pohjoismaita. Innovaatiokanavina toimivat opintomatkat, kontaktit alan parhaisiin ulkomaisiin tiedemiehiin sekä ulkomainen kirjallisuus.
Niiden kautta Suomeen kanavoituivat uusimmat tutkimus- ja hoitomenetelmät sekä näkemykset sairauksien syistä ja diagnostisista kriteereistä. Tietoa levitettiin kotimaassa muun muassa kirjoittamalla Finska Läkaresällskapet Handlingarissa ja Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimissa.
– Tiedonsiirto ei ollut yksipuolista, suomalaiset kirjoittivat myös ulkomaisiin julkaisuihin, Hirvonen toteaa.
Suomessa käytetyt hoitomenetelmät – kylvyt, makuu- ja käärehoidot sekä lääkkeet – olivat samoja kuin psykiatrian johtavissa maissa.
Pakkomenetelmiin – eristämiseen, pakkopaidan ja verkkosängyn käyttöön – turvauduttiin vain äärimmäisissä tilanteissa. Vaikka mielisairaista parani hyvin pieni osa, väitöstutkimus todistaa, että heitä hoidettiin parhailla ajanmukaisilla menetelmillä.
FL Helena Hirvosen yleisen historian väitöskirja Suomalaisen psykiatriatieteen juuria etsimässä. Psykiatria tieteenä ja käytäntönä 1800-luvulta vuoteen 1930 tarkastetaan lauantai 15. helmikuuta Itä-Suomen yliopistossa.