Sitä saa, mitä mittaa, sanoo vanha viisaus. Tämä on usein havaittu todeksi. Perustellusti voi kuitenkin kysyä, onko saatu, mitä haluttiin? Moni mittari näyttää hyviä lukemia, mutta toiset huutavat punaista tai sitten maalaisjärki sanoo, että korjattavaa on.
Mittari voi tuntua hälyttävän joskus siksi, että asteikko on väärä tai ainakin suppea. Parhaassakin hyvinvointiyhteiskunnassa on nimittäin ongelmia. Jos Suomea tai Pohjoismaita vertaa melkein mihin maahan tahansa maailmassa, huomaa pian, että perusasiat ovat hyvällä mallilla. Tämä olisi hyvä muistaa. Leipä, lämpö ja yhteiskunnallinen vakaus ei ole monelle itsestäänselvyys.
Mutta on tässä ihan oikeitakin ongelmia. Yksilö voi mielessään mitata ansaituille mukaville eläkepäiville pääsyä. Tulos voi yksilölle olla mieluisa, mutta laajemmin puhutaan kestävyysvajeesta. Ammattiliitto ehkä mittaa sopimuksella saavutettuja etuja. Paljon hyvää on näin varmasti saavutettu, mutta joskus korotusprosenttia on jouduttu kertomaan nollalla, kun töitä ei enää ole ollut. Ei hyvä.
Yrityksissä taas mitataan kvartaalitulosta ja/tai kasvua. Näin on tilannetietoisuus parantunut, mutta on tehty monia turhan pikaisia päätöksiä. Monesta liiketoiminnasta on luovuttu nopean analyysin perusteella, mutta kärsimättömyyden vuoksi on varmasti myös monta loistavaa tarinaa tuhottu. Kiinalaiset ovat menestyneet jo vuosituhansia, ehkä heiltä voisi oppia.
Kun Pisa-mittari näyttää huipputulosta, on kaikki hyvin. Tuloksena saadaan kansainvälistä vertailutietoa oppimisesta, mutta samalla on moni nuori syrjäytyminen. Mittari kertoi siis osatotuuden. Asuntojen hinnat ovat nousseet kauan. Asunnon omistaja, erityisesti suuri velkataakka niskassaan, on varmasti iloinnut. Suppeasti katsottuna mittari kertoo, että menee hyvin. Samalla on syntynyt tilanne, jossa erityisesti pääkaupunkiseudulla on normaalituloisen vaikea ostaa asuntoa.
Mitataanko siis oikeita asioita? Kyllä useimmat mittarit ihan järkeviä ovat, mutta tunnumme takertuvan mieleisiin. Ikäviä lukuja ei uskota.
Olisiko olemassa universaali mittari, joka ratkaisisi kaikki ongelmat? Pilke silmäkulmassa olen ystäville joskus ehdottanut, että mittaisimme endorfiinin määrää. Endorfiinihan on ihmisen elimistön oma mielihyvähormoni. Se olisi siis kaiken järjen mukaan ainoa oikea mittari. Endorfiinia syntyy etenkin unen aikana. Sitä syntyy myös pitkäkestoisessa liikunnassa ja nauraessa. Eikö kuulostakin hyvältä?
Joku varmaan ajattelee, että ei paljon naurata eikä uni ole rentoa, jos perusasiat eivät ole kunnossa, ja hän on oikeassa. Hieman korkealentoinen ja filosofinen mittari tuo siis olisi, mutta ajatuksena täysin relevantti. Hyvinvoinnissa on kuitenkin kyse siitä että mahdollisimman moni ihminen tuntee mielihyvää, näin ainakin itse uskon.
Mitä pitää tehdä käytännöllisellä tasolla? Nykyisin käytössä olevat mittarit ovat ihan hyviä. Niistä innostutaan joskus liikaa ja mittaaminen tulee itseisarvoksi. Tarkastelu voisi olla laajempaa. Silti en lähtisi itsekään endorfiinin määrän mittaamista laajemmin kokeilemaan. Ajatus tosin viehättää kovasti. Käytännöllisin ja tärkein asia mittaamisessa olisi muistaa ajatella riittävä laajasti ja riittävän pitkällä aikajänteellä. Onko tästä teosta hyötyä ja iloa useille ihmisille? Onko valittava tie hyvä vielä vuosien kuluttua?
Suomen suurin haaste on nyt kestävyysvajeen ratkaisu. Tähän on käytettävissä paljon faktoja: kestävyysvajetta voidaan mitata, väestörakenne on ennustettavissa ja syömävelan aiheuttamat ongelmat ovat laajasti hyväksyttyjä. Suunniteltavien toimenpiteiden on oltava niin konkreettisia, että voidaan todeta toimenpiteen joko onnistuneen tai epäonnistuneen. Kun samalla pidetään mielessä riittävän pitkä aikajänne, voi lyhyellä tähtäyksellä karvas lääke ollakin tervehdyttävä ja toinen, ehkä nopeasti lämmittävä, osoittautua hyödyttömäksi.
Lyhyesti koetetaan muistaa ja jaksaa tehdään niin kuin on oikein.
Pekka Rehn on Baswaren kehitysjohtaja.