Teemu Keskisarjan Hulttio ei pyri häpäisemään eikä pudottamaan C. G. E. Mannerheimia jalustaltaan. Siitähän tuli aikoinaan suoranainen – ja sittemmin jo mennyt – maan tapa. Suomen itsenäistymisen ja sodista selviämisen eittämätön ykkössankari saa vihdoin nuoruutensa kuvauksen, joka ei silottele eikä sulje silmiämme hänen alkuvuosiensa häpeällisiltä toilailuilta. Se että tuosta epäluotettavasta häiriköstä kasvoi suomalaisten palvoma pyhimys, on ollut historiamme kannalta suurin onnenpotku.
Keskisarjan kirjan lopputulema on kaikille toivoa antava. Mannerheim oli ikävä jätkä, josta kummallisten äkkikiemuroiden kautta kasvoi sotapäällikkö, ihanne ja sitten kansakunnan yhtenäistäjä. Hänen fyysinen olemuksensa, suomen kielen liki täydellinen osaamattomuus ja etäisen ylhäinen käytös tekivät vaikutuksen muun muassa pääministeri P. E. Svinhufvudiin. Jo parin viikon kuluttua tammikuussa 1918 Mannerheim körötteli punaisesta Helsingistä valeasuisena Pohjanmaan junaan ja yleni hetkessä valkoisen armeijan johtoon.
Marsalkastamme kirjoitetut tuhannet kuvaukset kaunistelevat hänen nuoruusvuosiaan niin palvovasti, että Keskisarjan tutkimuksen jälkeen vain muutamaa Mannerheimista kirjoitettua elämänkertaa voi pitää totuudenmukaisena. Henkilökuvan puuterointiin ei ole enää tarvetta.
Mannerheimin nuoruuden hairahdukset eivät vie hänen kunniaansa. Vasta nyt aika on kypsä näkemään sankari ilman harhaanjohtavia peittelyjä. Silti vain vielä muutama vuosi sitten Mannerheimin heikkouksien kuvaaminen koettiin häväistykseksi.
Liian nuorena, liian paljon
Carl Gustav syntyi varakkaaseen perheeseen kultalusikka suussa, josta lusikka kyllä äkkiä lipsahti isän, kreivi Carl Robert Mannerheimin osoittautuessa osaamattomaksi talousasioissa ja surkeaksi uhkapeluriksi. Seitsenlapsinen perhe menetti isän tämän paettua Pariisiin ja tämän solmittua uuden naissuhteen. Siinä meni Louhisaaren kartano ja muut sijoitukset sekä sukulaisten kunnioitus kreiviä kohtaan.
Nuori Carl Gustav pistettiin helsinkiläiseen esikouluun, ja äiti jäi Louhisaareen. Siitä alkoivat vastahakoiset kouluvuodet. Nuorukainen osoittautui nyrkinheiluttajaksi ja määräilijäksi, ilkeyksiä kertyi muistikirjoihin – kadettikoulun vuodet mukaan lukien useita kymmeniä. Vähitellen isätön poika oppi selittelemään ja rahan puutteessa vippailemaan, kunnes siipeilevästä olotilasta tuli krooninen.
Vailla oman isän tukea ja ohjausta nuorukaisesta muotoutui omilla säännöillään elelevä sählääjä, jota tätien ja äitien kirjeet eivät kyenneet oikomaan. Peluri-isän etäiset neuvot valuivat kuin vesi hanhen selästä. Kenties Carl Gustaville alkoi valjeta, että isä oli pettänyt hänen äitinsä ja heidät kaikki, ettei isästä ollut hänen rippi-isäkseen. Se, jos mikä, syö kasvuikäisen itsetuntoa.
Kun normaali koulutie meni tukkoon, suojelevien mammahahmojen huomio kiintyi toiveikkaasti Haminaan ja kadettikouluun. Ehkä se kasvattaisi häiriköstä järkevästi menettelevän, syy- ja seuraussuhteita tajuavan miehen alun. Niin ei käynyt, sillä meno kadettikoulussa oli keskinäistä sortoa, sakinhivutusta ja simputusta. Oppilaat kiduttivat toisiaan, minkä katsottiin kuitenkin osaksi kasvatusta miehiksi. Toinen totuus oli se, että näin tulevista sotilaista kasvatettiin täysiä ”mulkvisteja”.
Tuota käytöskulttuuria sovelsivat kouluun päässeet tenavat. Mannerheim oli joukon vanhimpia, 15-vuotias, mutta valmistaville luokille kelpuutettiin paljon nuorempia. Lopputulema oli, että harvasta valmistuneesta kadetista tuli toinen toisensa kaveri.
Moni ei simputtajiaan suostunut myöhempinä vuosikymmeninä edes kättelemään ja jos onnistui nousemaan ylempiarvoiseksi, kiusaaja sai kokea katkerat kalavelat. Esimerkiksi Mannerheim ei koskaan poikennut vuosinaan Haminassa, vaikka se olisi soveltunut mainiosti Kannaksen rintamalinjalle matkustaneelle mainiosti välietapiksi.
Karskit kokemukset, kova luonne
Mannerheim kaunistelee omissa muistelmissaan siinä, missä varsinaisen suurelämänkertasarjan kirjoittanut ruotsalainen Stig Jägerskiöldkin. Nuoruuden tyräyksiin ei niissä puututa, vaikka ne aiheuttivat monta kuoppaa upseerinuran tielle. Ja vaikka Haminasta tuli lähtö, niin asia oli jälkikäteen hyvä kuitata onnenpotkuksi, ”jonka jälkeen luin ylioppilaaksi” kuin mutkikas uraputki olisi ollut kokonaan omassa vallassa. Kaikkea muuta.
Sotilaskoulutus vaikutti Mannerheimin luonteeseen. Halu käskyttämiseen, keikarointiin ja eliitin pariin pääsyyn sai tukea nuoruuden kovetuksista. Tavoitteellisuus kasvoi iän myötä. Hän osasi taitavasti katua, anoa rahakkailta sukulaisilta taloudellista tukea monenlaisin selityksin. Ja kun hänen onnistui saavuttaa esimiesasemia, hän osasi ottaa hyödyn irti ja olla itsekäs, julmakin.
Ei siis lainkaan ihme, että valkoisen armeijan johdossa hän osasi motivoida joukkoja vihapuheilla tunteitta ”punarosvoista ja Leninin huligaaneista”. Hän ei hyssytellyt, vaan yllytti suojeluskuntalaiset ja jääkärit tilannetta ajatellen viisaasti linjalle ”ammutaan paikalla”. Tätä ilokäskyä Urho Kekkonenkin toteutti sydämenkyllyydestä punaisia lopettaessaan. Keskisarja toteaakin kurituksen ja kidutusten karaisemasta Mannerheimista:
”On vaikea nähdä, kuinka joku toinen olisi hänen asemassaan padonnut kymmenientuhansien alaisten ja siviilienkin kostonhimon. Tai edes halunnut padota. Mannerheim sääli punaisia piruparkoja vasta vuosikymmenten päästä… Vihamiesten mielissä itsekorostus ja turhamaisuus tahrasivat pyhän hetken. Kypsässä iässä aatelismies huumautui palvonnasta, vaikkei edes ymmärtänyt sitä suomen kielellä”.
”Mannerheim sulkeutui vanhemmiten yhä lujempaan takalukkoon. Persoona sijaitsi muista ihmisistä yläviistoon, ei kohtisuoraan korkeuksissa vaan etäällä. Hänen kuultiin äärimmäisen harvoin nauravan vieraiden läsnä ollessa, spontaanisti tuskin koskaan. Hän kavahti henkistä läheisyyttä. Sinutteluun likeentyminen kesti vuosikymmeniä. Edes aniharvoille vertaisilleen hän ei tiettävästi ”avautunut” ikinä”.
Valkoinen sotasankarimme alkoi hitaasti mennä itserakkaudessaan pilalle, mutta asialla oli edullinen puolensa: häntä kunnioitettiin, pelättiin ja toteltiin. No, joskus käsky osoittautui virheelliseksi, saattoi maksaa tuhannenkin miehen hengen, mutta sellaiset jätettiin pois muistelmista.
Hulttio on rikaskielinen kuvaus aluksi täysin vääränlaiseksi ihmiseksi kasvaneen ja kouluttautuneen nuorukaisen tiestä käsittämättömään menestykseen. Onnistuminen oli kaiketi Mannerheimille itselleenkin merkillinen yllätys, mutta pokka piti.
Teemu Keskisarja: Hulttio. Mannerheimin painava nuoruus. Siltala 2016.
Kirjoittaja: MARKKU JOKIPII