Nykyinen asuntopolitiikka on osin tehotonta ja sosiaalisesti, taloudellisesti tai eettisesti kestämätöntä. Alueiden segregaatio, koulujen eriytyminen, koulutusvalintojen kapeutuminen ja ylisukupolvinen syrjäytyminen ovat joitakin nimiä ongelmille, jotka tuntuvat möhkäleeltä, jota on vaikea lähestyä ratkaisukeskeisesti. Vaikeus ei tarkoita sitä, että pitäisi luovuttaa, mutta ei myöskään sitä, että olisi järkevää jatkaa 1970-luvun viitoittamalla tiellä loputtomasti. Vai voisiko olla niin, että 1970-luvun asuntopolitiikka onkin 2020-luvun ongelmien aiheuttaja? Vaikka kaupungeissa on tehty pitkään työtä asuinalueiden eriytymistä vastaan, tulee kaupunkien oman asuntokannan olla yhä selkeämmin osa ratkaisua eikä osa ongelmaa.
Lasten ja nuorten kaveripiiri muodostuu useimmiten varhaiskasvatuksen, lähikoulun ja naapuruston, jopa saman sisäpihan kavereista. Kaveripiirillä on vanhempien lisäksi valtavan suuri vaikutus lapsen ja nuoren arkeen, kieleen, tulevaisuuden haaveisiin ja jatko-opintoihin hakeutumiseen. Kaupunkitaloustieteen tutkijat puhuvat naapurustovaikutuksesta. Lasten ja nuorten sosiaaliset piirit muodostuvat suurelta osin asuinpaikan perusteella. Kasvatuksen ammattilaiset ovat jo vuosikymmeniä kertoneet viestiä koulujen eriytymisestä ja ongelmien kasautumisesta. Lisäksi esimerkiksi alueelliset erot lukioon ja korkeakoulutukseen hakeutumisessa ovat isot. Jokainen tietää, missä oman kaupunginosan vuokratalot sijaitsevat. Vaikka suhtautuminen niihin olisi kuinka neutraalia tai myönteistä tahansa, usein kouluissa ja harrastuksissa tiedetään jo osoitteen perusteella, että lapsi tulee kaupungin vuokratalosta.
Kaupunkien asuntoyhtiöt tai lainsäätäjät eivät ole kyenneet selvittämään oikeudenmukaisuuteen liittyviä kysymyksiä siitä, kuka saa asua kaupungin asunnoissa ja kuinka kauan. Esimerkiksi Helsingissä on jatkuvasti asunnottomia ja tulottomia, luottotiedottomia henkilöitä, joille asuntoa ei järjesty. Samaan aikaan osassa kaupungin asuntoja asuu tavallisia työssäkäyviä helsinkiläisiä, jotka eivät parantuneen tilanteensa vuoksi tuen tarpeessa enää ole. Asukkaan kannalta tämä on toki ymmärrettävää, sillä pienillä tuloilla voi olla vaikea järjestää asumista vapailla markkinoilla ja saadusta edusta on kannattavaa pitää kiinni. Kaupungin asuntoyhtiön näkökulmasta työssäkäyvät säntilliset vuokranmaksajat ovat luonnollisesti haluttavia vuokralaisia, vaikka alkuperäiset edellytykset asumiselle eivät enää täyttyisikään.
Meidän on kuitenkin esitettävä vakava kysymys itsellemme: Kenelle kaupungin asunnot on tarkoitettu?
Minusta ne on tarkoitettu ennen kaikkea ihmisille, joilla ei ole mahdollisuuksia saada asuntoa muulla keinoin, ja jotka ovat kaikkein haavoittuvimmassa asemassa. Tästä huolimatta vuokralaisten tulojen ja varallisuuden määräaikaistarkastuksia ei ole haluttu ottaa käyttöön, ei edes esimerkiksi joka viides vuosi tai siten, että mahdollisen tulotason parantuessa pysyvästi siirtymäaika ulos asunnosta olisi pitkä. Perusteena on käytetty sitä, että kaupungin vuokrataloissa on hyvä asua myös työssäkäyvää väkeä, etteivät talot eriydy yhä pahemmin ympäristöstään. Nykymallisessa tukijärjestelmässä hyvä argumentti sinänsä sekin. Vuosien varrella syinä on käytetty myös esimerkiksi tietojärjestelmien ongelmia ja monia muita käytännön syitä, miksi tarkastuksia ei haluta tai voida tehdä.
Onneksi tälle kaikelle on vaihtoehto, joka olisi kustannustehokkaampi, tavoitteet paremmin toteuttava sekä kaupungin omilla päätöksillä täysin toteutettavissa.
Vaihtoehtoisessa mallissa:
- Kaupungit myisivät nykyisen asuntokantansa vapaille markkinoille.
- Tilalle kaupunki ostaisi vapailta markkinoilta tarvetta vastaavan määrän erilaisia, erikokoisia asuntoja kaikista kaupunginosista ja kaikenlaisista asunto-osakeyhtiöistä – kaikkien koulujen oppilaaksiottoalueilta. Näistä yksittäisistä asunnoista tehtäisiin kaupungin vuokra-asuntoja. Tarpeen kasvaessa asuntoja ostettaisiin lisää ja tarpeen vähetessä tai muuttuessa, asuntoja voitaisiin joustavasti myydä.
Uudessa tilanteessa kaupungin asunto olisi tyypillisimmillään yksittäinen asunto tavallisessa pääosin yksityisesti omistetussa asunto-osakeyhtiössä. Näin kaupungin tarjoamien edullisten vuokra-asuntojen osalta voitaisiin olla tasaamassa alueiden ja koulujen eriarvoistumista ja viemässä sosioekonomisesti heikommassa asemassa olevia perheitä ja näiden perheiden lapsia kohti myönteisiä naapurustovaikutuksia.
Tämä tarkoittaisi myös sitä, että kaupunkien sijoitusomaisuus hajautusi, ja taloihin liittyvä kunnossapito sekä hallinnointi hoituisi yksityisten taloyhtiöiden normaaleiden käytäntöjen mukaisesti. Joitain kaupungin nykyisistä taloista olisi hyvä säilyttää erityisen vaativaan asumiseen soveltuvina. Näihin voitaisiin järjestää myös esimerkiksi aulapalveluita sekä muita asumista tukevia palveluita.
Kun pääosa kaupungin nykyisistä vuokralaisista saisi uuden asunnon ihan tavallisesta yksityisestä taloyhtiöstä, otettaisiin käyttöön kaupungin tukeman asumisen edellytysten määräaikaistarkistukset. Tämä olisi mahdollista, koska taloyhtiön sosiaalisen tasapainon ylläpidosta ei enää tarvitsisi erikseen kantaa huolta. Näin nykyistä useammat erittäin vähävaraiset ja haavoittuvassa asemassa olevat voisivat saada kaupungin asunnon. Ehkäpä realismia suurimmissa kaupungeissa olisi jonkinlainen hybridi, sillä ARA-säännökset eivät kaikissa tapaukissa mahdollista suoraviivaista myyntiä. Lisäksi esimerkiksi Helsingin asuntokanta on niin suuri, että välivaiheet ja asteittaisuus olisi varmasti tarpeen. Pienimmän kynnyksen takana olisi aloittaa esimerkiksi lapsiperheille suunnattu kokeilu.
