Avunanto muodostaa rikosoikeudessa yhden keskeisimmistä osallisuusmuodoista eli tavoista osallistua rikoksen tekemiseen. Lauri Luoto tutki väitöskirjassaan, milloin rikoksen tekemiseen osallistunutta henkilöä on pidettävä avunantajana.
Tutkimus osoittaa, että avunannon rangaistavuuden tarkat edellytykset ovat edelleen epäselviä.
Suomen rikosoikeusjärjestelmässä on omaksuttu käytäntö, jossa erilaisista tavoista osallistua rikoksen tekemiseen säädetään erikseen rikoslaissa. Ratkaisusta seuraa, että osallisuusmuotojen edellytysten on oltava selviä.
– Vaikka avunannossa on kyse yhdestä keskeisimmästä tavasta osallistua rikoksen tekemiseen, kotimaisessa oikeustieteessä ei juuri ole sitä käsittelevää tutkimusta, toteaa Turun yliopistossa tohtorikoulutettavana työskentelevä Lauri Luoto tiedotteessa.
– Tämä on johtanut siihen, että avunannon tarkoista edellytyksistä sekä rajanvetokriteereistä muihin tapoihin tehdä rikos on vallinnut epäselvyys sekä oikeustieteessä että -käytännössä. Tilanne on ollut ongelmallinen jo rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen näkökulmasta.
Rajanvetokriteerien tärkeys
Avunannon merkitystä korostaa se, että useissa tilanteissa avunanto muodostaa rikosoikeudellisen vastuun uloimman pisteen: jos toiminta ei täytä avunannon edellytyksiä, se jää usein kokonaan rikosoikeudellisen vastuun ulkopuolelle.
– Rikosoikeusteorian tasolla ja käytännön ratkaisutoimissa on yhtä olennaista määrittää, milloin kyse on avunannosta kuin milloin kyse ei ole avunannosta. Suomessa ei kuitenkaan ole kiinnitetty huomiota avunannon alarajaan eli kriteereihin, joilla avunanto erotetaan kokonaan osallisuusvastuun ulkopuolelle jäävästä toiminnasta. Väitöskirjatutkimuksessani kytken avunannon alarajan kielletyn riskinoton käsitteeseen, Luoto kertoo.
Toinen rikosoikeusteoreettisesti ja käytännön ratkaisutoiminnan kannalta merkittävä rajanveto syntyy avunannon ja rikoskumppanuuden välille.
– Rikoskumppanuus tarkoittaa kiteytetysti rikoksen tekemistä yhdessä toisen kanssa, ei pelkkää avunantamista toisen tekemään rikokseen. Siinä on lähtökohtaisesti kyse avunantoa moitittavammasta tavasta osallistua rikoksen tekemiseen. Täsmennän väitöskirjassani erityisesti kriteerejä, joilla avunanto erotetaan rikoskumppanuudesta järjestäytyneelle rikollisuudelle tyypillisissä tilanteissa, Luoto jatkaa.
Saksalaisesta oikeustieteestä lähtökohtia
Väitöskirjassa täsmennetään avunannon rangaistavuuden edellytyksiä, jotka ovat tällä hetkellä määritelty vain epämääräisesti suomalaisessa oikeustieteessä.
Lisäksi tutkimuksessa tuotetaan lainkäyttäjälle argumentatiivisia välineitä, joiden avulla rajanvetotilanteet avunannon ja sen lähi-instituutioiden välillä voidaan ratkaista.
Kotimaisessa oikeustieteellisessä kirjallisuudessa avunantoa, sen rangaistavuuden edellytyksiä sekä rajanvetokriteerejä muihin osallisuusmuotoihin on käsitelty niukasti. Sen vuoksi väitöskirjassa hyödynnetään ennen kaikkea saksalaista rikosoikeustieteellistä kirjallisuutta.
– Saksalaisella rikosoikeustieteellä on perinteisesti ollut merkittävä vaikutus suomalaiseen rikosoikeustieteeseen. Myös erilaiset tavat osallistua rikoksen tekemiseen perustuvat pitkälti saksalaisessa rikosoikeustieteessä kehitettyihin teorioihin ja käsitteistöön. Väitöskirjassa pyrinkin ymmärtämään ja täsmentämään Suomen oikeutta saksalaisen oikeustieteen avulla, Luoto tiivistää.
OTM Lauri Luoto esittää väitöskirjansa Avunannon rangaistavuuden edellytykset julkisesti tarkastettavaksi Turun yliopistossa perjantaina 18. toukokuuta.