Verkkouutiset

Tavaraa Tamperen Lenin-museossa. LEHTIKUVA/TIMO JAAKONAHO

Miksi suuri osa mahtimiehistä on luettavissa ihmishirviöiksi?

Mitä palvotumpi diktaattori, sitä suurempi määrä surmattuja kansalaisia.

Julmia tyranneja yhdistää joissakin tapauksissa sydänten sympatia. Kuinka hyviä liittolaisia – keskinäisistä eroistaan huolimatta – olivatkaan Benito Mussolini ja Adolf Hitler. Mussolini kylvi Hitleriin fasistiset toimintamallit ja oli ulkoiselta olemukseltaan kuin pullisteleva riikinkukko aneemiseen kollegaansa verrattuna. Ruth Ben-Ghiat löytää jopa yhteisen kuolinhetken: liki peräkkäisinä päivinä huhtikuussa 1945. Mussolini monen diktaattorin tapaan teloitettiin, Hitler koki loppunsa oman käden kautta.

Karmeiden henkilökuvien luettelosta Ben-Ghiat löytää yhtäläisyyksiä, jotka vetävät magneetin tavoin yksinvaltiaita toinen toisensa puoleen. Omaa kansaansa paenneet, vallasta syöstyt entiset tyrannit löytävät ystäviä kuten Idi Amin uskonveljiensä luota arabimaista. Monet kansansa pakolla palvomat kokivat loppunsa omiensa hylkääminä, yksin.

Suorastaan hirtehinen on rinnastus kahden super- ja machomiehen kesken. Kun Wikileaks-asiakirjavuotoja tutkittiin, niistä löytyi Yhdysvaltain Rooman-suurlähettiläs Ronald Spoglin raportteja vuodelta 2009 USA:n tuoreelle ulkoministerille Hillary Clintonille. Spoglia huoletti Vladimir Putinin ja Silvio Berlusconin ”rikolliset yhteydet”. Italian parlamentin käynnistämässä tutkinnassa paljastui, että herrat olivat jakamassa tuloja Mustanmeren pohjaan rakennettavasta kaasuputkesta.

Näiden kahden machomiehen yhteisistä harrastuksista näki päivänvalon Dario Fon ja Franca Ramenin näytelmän sovitus Berlus-Putin – jopa Moskovassa. Siinä Berlusconi kuolee ja hänen aivonsa siirretään Putinille, joka on näistä kahdesta se poliittinen selviytyjä. Toistaiseksi.

”Protagonisti” – liian kepeä uusnimike

Ruth Ben-Ghiat on fasismiin ja historian autoritaarisiin johtajahahmoihin keskittynyt New Yorkin yliopiston professori, joka myös tunnetaan CNN:n ja Washington Postin kommentaattorina. Kauhumuotokuviensa joukkoa hän esittelee kirjansa alussa nimikkeenään ”protagonistit”.

Hömppäpsykologit määrittelevät protagonistit varsin myönteisiksi, karismaattisiksi, luontaista vaikutusvaltaa omaaviksi, rohkeiksi keskustelijoiksi ja valtaan pyrkiviksi. Kuten sanankäyttötaiteeseen kuuluu, ryhmän edustajissa nähdään niin vastakkaisia luonteenpiirteitä, että tuon termin käyttöä voisin hyvinkin vältellä jo sen epämääräisyyden vuoksi.

Ben-Giathin mahtimiesten luettelo sijoittuu ajallisesti 1900-luvulle ja sen jälkeiseen aikaan. Mukaan pääsevät tämän päivän hahmojen lisäksi myös historian kunnioituksen roskakoriin pudonneet, vallasta syöstyt tyrannit. Jotta kirjan otsake ”Mahtimiehet” kestäisi, kabinettiin ei ole otettu ainuttakaan naista. Kirjoittajan ohimennen solvaamista Margaret Thatcherista tai Indira Gandhista ei ole tuohon joukkoon perusteita, vaikkei heistä hän näytä pitävänkään.

Suomalaisesta näkökulmasta merkillistä on, että kommunismin alullepanijat Vladimir Lenin ja Josif Stalin saavat erittäin vähäisen huomion. Hehän toimeenpanivat maailmanhistorian suurimmat uskonnonomaiseen poliittiseen katsomukseen perustuvat valloitusprosessit, joille nyky-Venäjä on saumaton jatkumo. Kommunismin jo sata vuotta kestäneen lähetystoimen rinnalla Hitlerin tuhovoima jäi siihen verrattuna ajallisesti lyhyeksi kauhu-uneksi.

Ehkä Stalinin unohtaminen ilmentää ajallista ja maantieteellistä etäisyyttä, ja olihan USA Neuvostoliitolle valtava ruoka- ja aseavun antaja – vailla minkäänlaista jälkikiitosta. ”Mahtimiehet” on edellä mainitussa suhteessa laajamittainen unohduksen aapinen, vaikka sen lähdeluettelo onkin liki sadan sivun mittainen.

Luonnekuvaukset mainioita

USA:n sisäpolitiikka Ruth Ben-Ghiat käsittelee kovin kourin. Taustoistaan johtuen hän on maan edellisen presidentin Donald J. Trumpin kova kriitikko. Trumpin valtaan pääsy ja vaalien kautta kokema tappio perustuu kuitenkin demokraattisen valtion vaaleihin – yksityiskohdissaan merkillisiin.

Trumpin luonteen piirteet soveltuvat erinomaisesti tässä kuvattaviin ”valtiomiehiin”, mutta muistettava on, että tappionsa kieltäminen ja suoranainen yllytys makaaberiin aseistettuun hyökkäykseen kongressitaloon paljastivat Trumpin epätoivon. Hän joutui neljän vuoden ajaksi hyllylle, mutta noin puolet Yhdysvaltain äänestäjäkunnasta on yhä hänen puolellaan.

Silvio Berlusconin ystävänä ja liittolaisena kuvailtu Vladimir Putin ilmestyy myös Trumpin kunnioittamaksi kanssakumppaniksi. Putinin leirin vaikutuksesta USA:n vaalitulokseen on jaossa paljon todistusaineistoa, ja Trumpin kommentit Venäjästä ja sen johtajasta antavat viitteitä kritiikittömistä Putin-sympatioista ja Euroopan halveksunnasta. Nato on kroonisessa vaarassa.

Pelkoa ja toivoa herättää arvailu, mitä tapahtuu seuraavissa vaaleissa. Ben-Ghiat maalailee maansa tulevaisuutta synkin sävyin. Se, mitä Trump maan presidenttinä ja entisenä sellaisena on julkisuuteen päästänyt, kauhistuttaa. Vuosi sitten yli puolet republikaaneista kuitenkin oli sitä mieltä, että kongressitalolla mellastanut joukkio oli ”väkivaltaisten vasemmistolaisten protestoijien työtä”.

Jos edellä mainittu tutkimustulos olisi totta, miksi valtansa menettänyt Trump kuitenkin ylisti heitä: ”Tiedän, että tämä on teille tuskallista, loukkaavaa… Nämä olivat vilpilliset vaalit, mutta me emme voi pelata näiden ihmisten pussiin. Meillä täytyy olla rauha. Joten menkää kotiin, rakastamme teitä, olette meille tärkeitä”.

Trumpia seuratessa hänestä voi monen autoritaarisen johtajan tavoin todeta, että ”Jumala halusi Donald Trumpista presidentin”. Mitä kahden vuoden kuluttua tapahtuu, sitä Ben-Ghiat joutuukin muiden mukana kysymään Jumalalta.

Ruth Ben-Ghiat: Mahtimiehet. Tyrannien nousu, uho ja tuho. Atena 2022.

Uusimmat
MAINOS