Chatham House on käynyt läpi 16 länsimaissa leviävää Venäjää ”ymmärtävää”-myyttiä, joista yksi tunnetuimmista on, että Venäjällä on oikeutus Krimin alueeseen tai että ”Krim on venäläinen”. Kuuluisin tämän väitteen esittäjä lienee Yhdysvaltain presidentti Donald Trump, joka sanoi vuoden 2018 G7-kokouksessa, että ”Krim on venäläinen, koska kaikki puhuvat siellä venäjää”. Alueen ”antamista” Venäjälle oli Trumpille ehdottanut peräti Henry Kissinger.
Krimin kirjoitettu historia alkaa 800-luvulta eKr. Venäjän keisarikunnan tai Neuvostoliiton valtakauden osa tästä ennen vuotta 2014 on vain 168 vuotta eli kuusi prosenttia Krimin historiasta. Historiansa alussa Krim oli kreikkalainen, 1400-luvulla niemimaan alue jakautui tataarien kaanikunnan, bysanttilaisen Theodoron ruhtinaskunnan ja genovalaissiirtokuntien kesken. Pian tuon jälkeen siitä tuli Osmanien valtakunnan protektoraatti 300 vuoden ajaksi. Kyse oli kulttuurien ja eri kansojen mosaiikista, jossa hallitsevana oli turkkilais-islamilainen kulttuuri.
Katariina Suuri valtasi Krimin niemimaan 1783 pyrkimyksenään vallata Konstantinopoli (Istanbul). Vuosien 1853–56 Krimin sodan tappion jälkeen Ranska ja Iso-Britannia määräsivät Venäjän demilitarisoimaan niemimaan, mikä ei tietenkään estänyt Venäjää sitä militarisoimasta.
Sekä keisarillinen Venäjä että Neuvostoliitto suhtautuivat epäluottamuksella Krimin alkuperäisväestöön, tataareihin. Vuodesta 1783 lähtien kielellisen ja kulttuurisen venäläistämisen lisäksi alueella asutettiin venäläisiä ja karkotettiin alkuperäisväestöä. Tämä toimintatapa huipentui vuoden 1944 suurkarkotukseen, jolloin koko tataariväestö pakkosiirrettiin Neuvostoliiton syrjäisempiin osiin.
Tataarit pääsivät palaamaan vasta vuoden 1989 jälkeen. He palasivat alueelle, jossa 60 prosenttia oli venäläisiä, 24 prosenttia ukrainalaisia ja vain 10 prosenttia alkuperäistä tataariväestöä. Vuoden 2014 miehityksen jälkeen alueen ukrainalaisten ja tataarien vaino on kiihtynyt uudelleen.
Lisäksi Krim oli kauemmin osa Ukrainan SNT:a kuin Venäjän SFNT:a. Alue siirrettiin Neuvosto-Venäjältä ja Neuvosto-Ukrainaan vuonna 1954 niemimaan talouden ja vesihuollon parantamiseksi, eikä minään ”Ukrainan ja Venäjän liiton” lahjana kuten joskus väitetään.
Ennen vuotta 2014 alue oli Krimin autonominen tasavalta, jossa venäjän kielellä oli oma erikoisasemansa. Vuoden 1991 kansanäänestyksessä enemmistö eli 54 prosenttia Krimin asukkaista kannatti Ukrainan itsenäisyyttä. Sevastopolissa tuki Ukrainan itsenäisyydelle oli 57 prosenttia. Enemmistön kanta oli tämä myös ennen vuota 2014.
Vuoden 2014 kansanäänestys oli laiton. Venäjän presidentin ihmisoikeusneuvoston jäsenen mukaan äänestysprosentti oli virallisen 82 prosentin sijaan pikemmin 30-50 prosenttia. Se järjestettiin sotilasmiehityksen aikana kirjaimellisesti aseen piipulla uhaten. Vaalivilppiä esiintyi eikä äänestäjille edes tarjottu mahdollisuutta äänestää Ukrainan osana säilymisen puolesta. ETYJ ja YK:n yleiskokous ovat tuominneet äänestyksen laittomana.
Venäjän oikeutusta Krimiin ymmärtävien vaarallisin ajattelu liittyy kansainvälisoikeudellisiin vaikutuksiin. Vuonna 1994 Budapestin-pöytäkirjassa Ukraina sopi Venäjän, Yhdysvaltojen, Britannian, Ranskan ja Kiinan kanssa luopuvansa ydinaseistaan vastineeksi alueellisen koskemattomuuden takaamisesta. Tasan 20 vuotta myöhemmin Venäjä rikkoi ydinsopimuksen yksipuolisesti.
Lisäksi Krimin tunnustaminen osaksi Venäjää rohkaisi sitä ja muita imperialistisia valtioita jatkamaan yksipuolisia toimiaan. Samoin se antaisi Venäjälle oikeuden määritellä millä tahansa tekosyyllä omat rajansa pienempien maiden kustannuksella ja romuttaisi lopullisesti vähänkin sääntöperusteisuuden vuoden 1945 jälkeisessä maailmassa.
