[vc_row][vc_column][rev_slider alias=”eu-uni-00″ mode=”header”][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column][vc_column_text]Huhtikuun neljäntenä päivänä vuonna 1945 yhdysvaltalainen sotamies Bruce Nickols käveli sisään Ohrdrufin vankileirille Saksan keskiosissa. Hän ei koskaan tulisi unohtamaan edessään ollutta näkyä: pihalla lojui seitsemänkymmenen vangin ruumiit. Suurin osa oli ammuttu, mutta panosten loppumisen jälkeen loput oli hakattu kuoliaaksi rautaputkilla. Teloittajat, natsit, olivat paenneet paikalta kahta päivää aiemmin, kertoivat harvat eloonjääneet.
Tällainen oli länsiliittoutuneiden ensikosketus natsien keskitysleireihin. Se ja lukuisat kokemukset eri puolilla Euroopan mannerta järkyttivät. Sotimiseen oli toki vuosisatojen mittaan totuttu, mutta tämä sota oli mennyt liian pitkälle. Yksinkertainen lause ”ei koskaan enää” tarkoitti aluksi holokaustia, mutta laajeni pian koskemaan koko sotaa.
Maailmansodan raunioille perustettiin nopeasti Yhdistyneet kansakunnat. Hyväksyttiin myös YK:n ihmisoikeusjulistus, joka takasi perusoikeudet kaikille ihmisille.
Euroopassa luotiin Euroopan hiili- ja teräsyhteisö, jossa sovittiin, että hiilen ja teräksen käyttöä valvotaan yhdessä eikä enää yksittäisissä valtioissa.
Ei ole sattumaa, että tämä Euroopan unionin edeltäjä perustettiin juuri näiden kahden raaka-aineen ympärille. Hiilestä näet valmistetaan terästä ja teräksestä aseita. Ajateltiin, että kun raaka-aineita hallitaan yhdessä, kukaan ei enää pääse tekemään yllätyshyökkäystä.
Kokonaan väkivallasta ei tietenkään päästy eroon hiili- ja teräsunionin eikä sen perillisten ansiosta. Euroopasta löytyi yhä ihmisiä ja järjestöjä, joilla oli separatistisia pyrkimyksiä tai haluja kaataa yhteiskuntajärjestys. Irlannissa tehtiin terrori-iskuja ja niiden vastaiskuja. Baskit iskivät Espanjassa, Punaiset prikaatit Italiassa ja Baader–Meinhof-ryhmä Saksassa.
Valtiot eivät kuitenkaan enää käyneet toistensa kurkkuihin.
Suurin saavutus rauhantekojen saralla tapahtui vuonna 1989, kun Berliinin muuri purettiin ja Saksa yhdistyi. Neuvostoliittokin romahti, ja vähitellen sen nujertamat valtiot saatiin vapaaksi sorron ikeestä ja EU-demokratian piiriin.
EU näytti etenevän vääjäämätöntä voittokulkua.
Muutamassa vuodessa iso joukko Euroopan valtioita pääsi nauttimaan arjesta ilman passintarkastuksia, tullimaksuja ja matkustusrajoituksia. Alkoi vapaa vienti, rajojen yli rullasi upeita tuontiruokia, hinnat halpenivat, ja ulkomaille pääsi opiskelemaan ja tekemään työtä. EU toi tullessaan kaikenlaista hyvää.
Tähän tiivistyi tarina, joka piti Euroopan unionia hengissä hyvinkin 70 vuotta. Niidenkin, jotka heiluttivat kansallista lippua, kannatti kuulua EU:hun.
Nyt toisen maailmansodan nähneet ovat vanhuksia, eikä heidän äänensä enää kuulu. Huolenaiheet ovat tyystin toisenlaiset. Suursodan sijaan hyvinvointia uhkaavat tekoäly, Trump, brexit, ilmastonmuutos, muoviroskat, kyberhyökkäykset ja joidenkin mielestä maahanmuutto.
Samaan aikaan uutisissa saa nähdä, miten EU-johtajat istuvat 30 tuntia kokouksessa pohtimassa, kukahan seuraavaksi johtaisi EU-komissiota. Euroopan unionia kannatellut tarina on kuollut.[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row][vc_row css=”.vc_custom_1563522432110{margin-top: 20px !important;}”][vc_column][rev_slider alias=”eu-uni-01″][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column][vc_column_text]Yhteinen tarina ei totisesti ole yhdentekevä asia.
Antropologit ovat todenneet, että kun ihmisryhmän lihakset värähtelevät samaan tahtiin, kuten tanssiessa, ryhmä kokee suurempaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Tästä on hyötyä esimerkiksi ravinnonetsinnässä.
Tarina puolestaan on symboliselle tasolle siirrettyä lihasten värähtelyä. Nuotion äärelle kokoontunut ihmislauma kuuntelee lauman parasta puhujaa, sitoutuu tarinaan ja liimautuu yhteen. Kokemuksesta on hyötyä, kun lähdetään metsälle tai puolustetaan omaa laumaa vihollisia vastaan.
Tarina vetoaa tunteisiin, ja, kuten tiedetään, usein päätökset tehdään tunteella ja perustellaan järjellä.
Tarinoita tarvittiin myös 1800-luvulla, kun Eurooppaan perustettiin kansallisvaltioita. Silloin alettiin laatia myös Suomi-nimisen valtion tarinaa, johon nykyisin kuuluvat itsestäänselvästi sisukas ja oikeamielinen pieni kansa, siniristilippu, Maamme-laulu ja itsenäisyyspäivän kättely.
Unionilta puuttuu eurooppalaisia yhdistävä tarina, vaikka aineksista ei ole puutetta.
Tuhansia vuosia vanhan myytin mukaan Europe – roomalaisessa tarustossa Europa – oli Foinikian prinsessa, johon Zeus rakastui, tekeytyi valkoiseksi häräksi ja kaappasi hämmentyneen Europen Kreetalle. Europe synnytti Zeukselle kolme poikaa.
Mutta kuka tällaisen homeisen tarinan muistaa? Ani harva, eivät edes kaikki kreikkalaiset, vaikka heillä Europe-prinsessa löytyy kahden euron kolikosta. Me Suomessa tunnemme paremmin Kalevalan, ja muilla mailla on omat myyttikokoelmansa, vaikkapa Englannissa Beowulf ja Saksassa Faust.
Sen sijaan, että muistelisimme Europea, Euroopan unioni näyttäytyy pukumiesten porukkana, joka maksaa itselleen pahvinmakuisten asiakirjojen perusteella ylipalkkaa ja puhuu monimutkaisia. Se on takamatka, jota ei ole kääntänyt voitoksi sinikeltainen tähtilippu eikä kuuron saksalaisen säveltämä kuorolaulu.
Unioni voi syyttää tilanteesta paljolti itseään. Pitkään tuntui, ettei se edes tarvitse mitään tarinaa – EU:hun kuuluminen tuntui niin järkevältä, ettei asiaa tarvinnut erikseen perustella. Ajatusketju oli yksinkertainen: Kun kauppa käy, kaikki vaurastuvat. Sodan vastakohta ei ole rauha vaan sisämarkkinat.
Ajattelutapa osoittautui vääräksi talvella 2010, eikä vain Euroopassa.
Kaksi vuotta aikaisemmin Yhdysvallat oli ajautunut roskalainoista johtuvaan subprime-kriisiin, joka rantautui Eurooppaan ja muuttui valtioiden velkakriisiksi. Pahimmin se iski Kreikkaan, joka oli vääristellyt talouslukujaan päästäkseen rahaliittoon. Yhtäkkiä EU ja sen kruununjalokivi, rahaliitto euro, olivat romahtamaisillaan.
Euron perustajille ongelmat eivät tulleet yllätyksenä. Kun rahaliitosta sovittiin vuonna 1992 Maastrichtissa, Ranska ajoi perustettavaan yhteisvaluuttaan yhteistä taloushallintoa. Saksa vastusti ajatusta, koska se pelkäsi, että Ranska miehittää uuden hallinnon avainpaikat ja alkaa jakaa leväperäisesti yhteistä rahaa.
Tehtiin kompromissi: euro perustettiin ilman omaa hallintoa, vaikka riskinä oli, että euromaiden taloudet pysyisivät kaukana toisistaan ilman, että unionilla olisi keinoja tasapainottaa niitä. Kuten tiedetään, näin tapahtuikin, ja kriisin siemenet oli kylvetty.
Euron valuvian takia EU-johtajat joutuivat toukokuun toisena viikonloppuna vuonna 2010 purkamaan ensimmäisen pomminsa. He kokoontuivat Brysseliin, keräsivät rahaa ja loivat pelastusrahaston, jolla autetaan kriisin ajautuneita valtioita. Tällä ratkaisulla estettiin euron hajoaminen.
Aluksi rahastosta tehtiin väliaikainen ja kaksi vuotta myöhemmin pysyvä. Sen jälkeen euro on välillä natissut liitoksissaan mutta pysynyt koossa.
Eurokriisi on kuitenkin nostanut pintaan vanhat epäluulot. Miksi vastuullisten pohjoiseurooppalaisten täytyisi rahoittaa niitä veteliä Välimeren asukkaita, jotka eivät muuta kuin tuijottavat juuston kypsymistä ja välttelevät kunnon töitä? Tätä on kysytty Suomessakin monesti.
Lukuisat poliitikot ympäri EU:n haikailevat euroeroa ja uskovat, että omalla valuutalla juuri heidän valtionsa nousisi uuteen kukoistukseen. Toisaalta on myös niitä, jotka toivovat, että heikoille valtioille osoitetaan eurosta ovea.
Kun euron purkajilta kysyy, eikö yhteisen valuutan hajottaminen sisällä vielä suurempia riskejä kuin sen säilyttäminen, he vastaavat epämääräisesti, että devalvaatio pelastaa meidät kurjuudelta. Tai että kurjuus ei edes haittaa, kunhan se on oma valinta.
Älämölö peittää alleen asiallisen arvostelun. Yksi arvostelun kohde on aiheellisesti se, että eurokriisin jälkeen päätösvaltaa on siirtynyt euromailta Euroopan keskuspankille (EKP).
Tutkija Antti Ronkainen kuvaa Vapiseva Eurooppa -teoksessa, miten euromaat eivät keskinäisten epäluulojensa takia kykene tekemään päätöksiä, mistä seuraa, että ne jäävät EKP:n tehtäviksi. EKP taas on demokraattisen päätöksenteon ulkopuolella, koska sen johtajia ei äänestetä vaaleilla tehtäviinsä.
EKP:n merkityksen kasvusta löytyy vaikkapa tällainen esimerkki: euromaat eivät vuosikymmenen alussa pystyneet hillitsemään eurokriisin syvenemistä, joten EKP alkoi ostaa valtioiden velkakirjoja. Tässä EKP rikkoi omia sääntöjään, mutta EU:ssa lain kirjaimesta on usein pystytty joustamaan, jos tilanne niin vaatii.
Tällaisena tilanne pysyy lähivuodet, Ronkainen ennustaa. Euromaiden välillä on pysyviä jännitteitä, ja Välimeren maiden ongelmat ja keskinäinen epäluottamus euroryhmässä estävät rahaliiton kehittämisen.[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row][vc_row css=”.vc_custom_1563522432110{margin-top: 20px !important;}”][vc_column][rev_slider alias=”eu-uni-02″][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column][vc_column_text]Helpoimmin yhteinen tarina syntyy, jos löytyy yhteinen vihollinen. Rauhanprojekti EU ei ole vihollista aktiivisesti etsinyt, mutta joskus sellainen löytyy hakemattakin.
Tai oikeammin vihollisia on alkanut putkahdella esiin siellä täällä. Aggressiivisin niistä on Venäjä, joka on valloittanut osan naapurimaastaan.
EU:n yhteiset puolustushankkeet voidaan nähdä toimena ennen kaikkea Venäjää vastaan. Yhteistä EU-armeijaa ei luultavasti nähdä vielä pitkään aikaan, vaikka yhteisten marssisaappaiden töminä loisikin verrattomalla tavalla yhteistä tarinaa; sotilasmuodostelma toimii aina oman suuruuden osoituksena. Washingtonissa tätä muuten testattiin heinäkuun alussa Yhdysvaltain itsenäisyyspäivänä ensimmäistä kertaa.
Yhteinen EU-puolustus olisi näpäytys myös Yhdysvalloille, joka on lyhyessä ajassa muuttunut jos ei nyt viholliseksi niin ainakin epäluotettavaksi liittolaiseksi. Sen nykyinen presidentti hakee kumppaneita mieluummin Pohjois-Koreasta kuin Euroopasta.
EU:n omaa puolustusta siivittää myös pelko siitä, ettei Yhdysvallat halua Natonkaan kautta puolustaa Eurooppaa entiseen tapaan.
Kiina ei ole EU:n suoranainen vihollinen, mutta kilpailijoita nämä kaksi ovat. Siksihän EU-komissiokin haluaa rajoittaa Kiinan valtion tukemien yritysten pääsyä EU-markkinoille. EU ei halua Kiinalle liian vahvaa asemaa omalla mantereellaan.
EU:n tuoreimpia vihollisia on Britannian brexit-leiri. Sen johtaja, Boris Johnson, on vuosikymmeniä tehnyt työtä brexitin puolesta sepittämällä EU:sta valheita ensin toimittajana, sitten poliitikkona. Nyt hän liittolaisineen on lopulta saanut brittien enemmistön puolelleen haaveilemaan menneestä suuruudesta. EU ei ajoissa noussut vastustamaan brexiteerejä, vaikka ehkä olisi pitänyt.
Vihollisia elää myös EU:n sisällä.
Venäjä tekee omaa propagandatyötään Euroopassa ja jakaa rahaa tukijoilleen EU:n jäsenmaissa. Venäjä kylvää hajaannusta EU:ssa, koska se uskoo, että samalla se itse vahvistuu. Kovin vähän on siis muuttunut Neuvostoliiton ajoista.
Myös amerikkalainen propaganda on ujuttautunut EU:n sisään. Presidentti Trumpin röyhkeys soittaa kansallismielisten sielujen herkimpiä kieliä Euroopassakin.
Sekä trumpisteihin että brexiteereihin vetoaa myös maahanmuuton torjunta.
Vuonna 2015 Välimeren yli pyrki ennätysmäärä turvapaikanhakijoita, mikä sai aikaan monenlaista liikehdintää.
Suomessa pakolaisaalto nosti ensin perussuomalaiset hallitukseen ja kaksi vuotta myöhemmin hajotti puolueen kahtia. Se oli melkoinen saavutus, kun ottaa huomioon, että maahan saapui lopulta varsin pieni joukko ulkomaalaisia. Huippuvuonna 2015 tänne tuli runsaat 32 000 pakolaista. Se tarkoittaa suunnilleen yhtä pakolaista tuhatta hehtaaria kohti. Sen jälkeen määrä romahti, ja viime vuonna tänne saapui enää 2 409 turvapaikanhakijaa.
EU:ssa suurimman kuorman turvapaikanhakijoista kantavat Italia ja Kreikka. Ne haluaisivat ymmärrettävästi, että muutkin EU-maat ottaisivat vastaan maahanmuuttajia. Ongelma on, että muut maat eivät huoli Italian ja Kreikan lähettämiä pakolaisia, ehkä lukuun ottamatta Saksaa ja Ruotsia.
Voisi ajatella, että pakolaiskriisiä kannattaisi selvittää Brysselissä. Tuntuisi järkevältä, että yhteiseen maanosaan kohdistuva ongelma ratkottaisiin yhteisen pöydän ääressä.
Tätä toki on yritetty. Vuonna 2015 EU yritti sopia pakolaiskiintiöistä, joihin jokainen jäsenmaa sitoutuisi. Unkari, Romania, Slovakia ja Tshekki äänestivät kuitenkin kiintiöitä vastaan. Unkari on jopa rakentanut aitoja rajoilleen, jotka pakolaiset eivät pääse sinne.
Osa EU-maista siis syyttää EU:ta siitä, että se yrittää pakottaa ne ottamaan vastaan pakolaisia. Samaan aikaan Italia, Kreikka ja Espanja sanovat, että heidät on jätetty pakolaisongelman kanssa yksin. Hekin syyttävät EU:ta, jota ei kiinnosta heidän ongelmansa.
Kuka siis on pakolaiskriisin suurin syypää? Tietenkin EU.
EU on syyllinen, koska se ei kykene huolehtimaan rajoistaan. Silloin kolmannen maailman asukkaat pääsevät vaivatta rantautumaan mantereellemme.
Se on syyllinen myös siksi, koska se pakottaa jäsenmaansa ottamaan vastaan pakolaisia, vaikka nämä eivät sitä halua.
EU on syyllinen senkin takia, että se haluaa vieläpä määrätä pakotteita niille maille, jotka eivät suostu unionin määräämään pakolaispolitiikkaan.
EU on syyllinen vieläpä siksi, että se menee tekemään ihmisoikeustilanteeltaan heikon Turkin kanssa sopimuksen, joka takaa, että se pitää pakolaiset rajojensa sisällä. EU maksaa tästä itsensä kipeäksi, joka sekin on tyhmää, koska EU:n pitäisi jakaa nämäkin rahat omille jäsenmailleen, jotta nämä voisivat käyttää rahat omien kansalaistensa hyvinvointiin.
Taas EU teki sitä, taas se teki tätä, mutta koskaan se ei tee oikein.
Entä jos syyllinen ei olekaan EU, vaan kansallisvaltiot, jotka unionin muodostavat? Ehkä EU:n kuohunta johtuu juuri kansallisvaltioiden kriisistä. Ne eivät enää pysty täyttämään kansalaisille antamiaan lupauksia, mihin kansalaiset reagoivat protestoimalla. Valtiot yrittävät pitää hengissä omaa tarinaansa syyttämällä EU:ta ongelmistaan.[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row][vc_row css=”.vc_custom_1563522432110{margin-top: 20px !important;}”][vc_column][rev_slider alias=”eu-uni-03″][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column][vc_column_text]Protestin yksi muoto on laitaoikeiston nousu.
Vielä vuosituhannen alussa EU julisti Itävallan boikottiin, kun Vapauspuolue nousi maan hallitukseen. Nyt vastaavia puolueita istuu lukuisten maiden hallituksissa.
Laitaoikeiston nousu on EU:lle hankala asia, koska se sisältää paradokseja ja tuottaa käytännön ongelmia. Niistä filosofisin on se, että laitaoikeistolaiset puolueet tekevät eurooppalaista yhteistyötä estääkseen eurooppalaisen yhteistyön. Ainakin ne ovat EU-vaalien jälkeen yrittäneet perustaa EU-parlamenttiin mahdollisimman suurta ryhmää, jotta ne voisivat toimia EU:ta vastaan EU:n sisältä käsin.
Ainakin toistaiseksi tämä EU-ryhmä jäi pienemmäksi kuin esimerkiksi perussuomalaiset toivoivat. Siihen tuli vain 73 jäsentä, mikä on auttamattoman pieni määrä 751 mepin parlamentissa. EU:n hajottaminen on vaikeaa, jos jokainen ryhmä haluaa hajottaa sitä omalla tavallaan eikä suostu yhteistyöhön toisenlaisten hajottajien kanssa.
Toinen paradoksi syntyy siitä, että mitä kovemmin laitaoikeisto hajottaa EU:ta, sitä suuremmaksi kasvaa unionin kannatus. Suomessa Euroopan unionin suosio ei ole koskaan ollut niin korkealla kuin nyt, kertoo kevään eurobarometri, ja vastaavia lukuja löytyy muista EU-maista.
Kolmas paradoksi nähtiin toukokuun EU-vaaleissa: Koska populistit ilmoittivat haluavansa hajottaa EU:n, myös EU:n puolustajat lähtivät liikkeelle. Äänestysaktiivisuus kohosi EU:ssa 51 prosenttiin eli korkeimmaksi 25 vuoteen.
EU-myönteisyys kanavoitui keväällä yhä enemmän vihreisiin ja liberaaleihin, jotka näyttäytyvät populistien vastavoimana. Keskustaoikeisto ja -vasemmisto menettivät, mikä herättää huolta molemmissa ryhmissä.
Äänestysprosentin noususta huolimatta aktiivisuus EU-vaaleissa ei ole kovin korkea. Monissa maissa, Suomessakin, puuttuu eurooppalainen keskustelu. Yritystä tähän suuntaan on, ja meilläkin Yle järjesti vaalikeskusteluita, joihin oli koottu meppejä useista eri maista. Jännitettä niihin ei kuitenkaan kansallisten vaalien tapaan syntynyt.
Tähän suuntaan ehkä kuljetaan, kiitos taas populistien. Vaalien alla Eurooppa havahtui, kun Itävallan varaliittokansleri Heinz-Christian Strache – edellä mainitun Vapauspuolueen jäsen – lupasi venäläisille oligarkeille rakennusprojekteja, jos nämä antaisivat hänelle poliittista tukea. Kyseessä oli Strachelle asetettu ansa, ja kun tapauksesta julkaistiin video, hän joutui eroamaan.
Myös perussuomalaiset on tehnyt yhteistyötä Vapauspuolueen kanssa ja kuuluu sen kanssa samaan ID-ryhmään EU-parlamentissa. Suomessakin on kysytty, miksi kansallismieliseksi julistautuva perussuomalaiset veljeilee Venäjää tukevien ryhmien kanssa.
Jos laitaoikeisto saisi rakentaa eurooppalaisen tarinan, siitä tulisi synkkä. Heidän tarinaansa kuuluisi ulkomaalaisvihaa, naisvihaa, korruptoitunut oikeuslaitos ja mielipiteiden tukahduttaminen.
Vaikka demokratiaan nojaavaa eurooppalaista tarinaa ei tähän hätään saataisikaan kerättyä kokoon, odotellessa voi tehdä välttämättömyydestä hyveen ja katsoa Atlantille.
Siellä Britannia rimpuilee irti Euroopan unionista. Eroyritys on ajanut saarivaltion pahimpaan kaaokseen sitten toisen maailmansodan ja halkaissut kansan kahtia. Pääministerivaihtoehtoja ovat klovni ja marxisti. Yritykset pakenevat mantereen puolelle.
Samanlaista sotkua voi odottaa jokainen, joka haluaa kotimaansa irti unionista ja reaalimaailmasta.
Ei EU täydellinen ole, mutta toistaiseksi se on parasta, mitä on syntynyt ja mitä rajat ylittävälle yhteistyölle on luotu. On suloista haihattelua kuvitella, että pärjäisimme ilman sitä. Ei tarvitse palata takaisin keskitysleirille voidakseen tukea eurooppalaista yhteistyötä.[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row]