Ukraina hyökkäsi 18. tammikuuta 2024 alkaen noin viikossa drooneilla ainakin kuuteen sotateollisuuden ja energiantuotannon kohteeseen Venäjällä. Osa kohteista sijaitsi kaukana Ukrainan rajoilta.
Venäjä on nojannut runsaisiin ilmatorjuntajärjestelmiinsä, mutta niillä on mahdotonta suojata koko maata. Esimerkiksi Leningradin alueella niillä suojataan Pietaria pääasiassa länsi- ja luoteispuolelta hypoteettista Naton hyökkäystä vastaan. Ukrainan droonioperaattorit ovat hyödyntäneet tätä harhaluuloa.
Venäjä on alkanut siirtää S-300-ilmatorjuntaohjusjärjestelmiään muualta Venäjän alueelta Pietarin ympäristön suojaksi. Se on loogista, koska Venäjällä on Neuvostoliiton perintönä merkittävä määrä järjestelmän ohjuksia. Varjopuolena on se, että S-300:n tehtävä on ensi sijassa suojella rintaman selustaa taistelukoneilta ja -helikoptereilta sekä ballistisilta ja risteilyohjuksilta. Se on suunniteltu torjumaan tutkapoikkipinta-alaltaan suhteellisen suuria ja nopeita maaleja.
Ukrainan käyttämät hyökkäysdroonit ovat kuitenkin pieniä ja lentävät hitaasti, mikä usein estää S-300:n maalinosoitus ja -seurantatutkia tunnistamasta niitä maaleiksi. Syy on alun perin ollut käytännöllinen: ettei laukaistaisi kalliita ohjuksia turhaan esimerkiksi isoja lintuja tai lintuparvia vastaan.
Toiseksi Ukrainan droonit lentävät matalalla, mikä entisestään vaikeuttaa torjuntaa ja lyhentää tutkien havaintoetäisyyttä. Sen vuoksi Venäjä sijoitti Moskovan alueella Pantsir-ilmatorjuntajärjestelmiä torneihin ja rakennusten katoille.
Ensivaikutelmana Pantsir on sopivampi droonien torjuntaan. Siinä on kaksi 30 mm:n ilmatorjuntatykkiä ja 8–12 ilmatorjuntaohjusta. Ammunnanhallintajärjestelmä vaihtelee mallista toiseen, mutta tyypillisesti järjestelmän tutka havaitsee risteilyohjukset reilun 10 km:n päästä, ja sitä tukee kaksi tv-kameraa, lämpökamera ja laseretäisyysmittari.
Infrapunakameran erotuskyky ei kuitenkaan ulotu kauas, ja maalinosoituksessa järjestelmä käyttää pelkästään tutkaa. Huonoissa sääoloissa järjestelmä ei pysty torjumaan enää parin kilometrin päässä lentäviä maaleja. Pantsirin kaksivaiheisen ohjuksen toinen vaihe ei ole liikehtimiskykyinen, mikä on ongelma, jos maali vaihtaa suuntaa.
Järjestelmän tykkienkään kyky ei mairittele. 50 prosentin osumistodennäköisyys drooniin kolmen kilometrin päästä edellyttää 4 000 – 13 000 ammusta ja vielä kilometrin päästäkin 500 – 1 500 ammusta. Pantsir toimii parhaiten, kun se suojaa kiinteää maalia, jota kohti drooni lentää suoraan, mutta ohilentävä drooni yli kilometrin etäisyydeltä on jo haastava.
Ukrainan lännestä saama ajantasainen tiedustelutieto lisäksi mahdollistaa Venäjän ilmatorjunnan välttämisen reaaliajassa, mikä vaikeuttaa droonien torjuntaa entisestään. Venäjän ottaa jatkossa mahdollisesti mallia Ukrainasta ja perustaa liikkuvia drooninmetsästysjoukkueita, joiden tehtävä on tunnistaa ja tuhota lentäviä drooneja. Venäjä on kuitenkin niin iso, että riittävän joukkueiden määrän kokoaminen ei ole realismia, koska niitä ei riitä edes Ukrainan rintamalle.
Venäjän yksi mahdollisuus on alkaa käyttää taisteluhelikoptereita alueilla, joihin ajoneuvopartiot eivät pääse. Silti helikopterienkaan määrä tuskin riittää kattamaan kaikkia kohteita.
