Suomen kaltaista puoluerakennetta ei löydy oikein mistään muuta maasta. Tai jos löytyykin, käytännön politikointi poikkeaa meistä paljon. Vaikka kyse olisi monipuoluemaasta, puolueet jakautuvat joko sosialistiblokkiin tai porvariblokkiin ja äänestäjille on melkein aina selvää, mitä tulee tapahtumaan vaalien jälkeen jommankumman fraktion voitettua. Suomalainen tapa muodostaa hallituksia yli kaikkien rajojen on monessa maassa tuntematon ja usein mahdoton vaihtoehto.
Neljä vuotta sitten Suomi sai vaalituloksen, jonka seurauksena moni poliitikko kokee traumoja kenties loppuelämänsä. Tuloksen perusteella ei voinut muodostaa enemmistöhallitusta, jolla olisi ollut edes auttavasti yhtenäinen näkemys siitä, mitä piti tehdä. Jyrki Katainen ja Alexander Stubb ovat molemmat saaneet poliittista rapaa housunpuntteihinsa siitä, että hallitustie oli koko ajan yhä ohdakkeisempi.
Katsomosta on helppo huudella ja siihen sortuivat myös monet asiantuntijat ymmärtämättä, että vaikea on voittaa, jos osa joukkueesta haluaa tehdä maaleja koko ajan omaan päähän. Parhaiten hallituksen lähtötilannetta on kuvannut kirjailija Lasse Lehtinen, joka muistutti Suomen kansaa siitä, että ”sitä saa mitä tilaa.” Eli jos äänestää sekavan vaalituloksen, on turha luulla, että hallituksen työskentely voisi olla jäntevää.
Mutta vaikka vaalitulos olisi säällinenkin, lienee suomalainen tapa muodostaa hallitus kovin harvinainen kansainvälisessä vertailussa. Isoin ero lähtee siitä, että suurin puolue aloittaa hallitusneuvottelut riippumatta siitä, onko sen ajamalla politiikalla kansalaisten enemmistön tuki. Siis jos SDP olisi saavuttanut vaaleissa hieman keskustaa suuremman kannatuksen, olisi Antti Rinne istunut kuskin paikalle, vaikka vasemmiston yhteiskannatus ei edellekään olisi ollut kuin kolmanneksen luokkaa. Toinen suomalainen erikoisuus tulee siitä, että porvari–sosialisti-rajan ylittäminen on enemmän yleistä kuin sen noudattaminen. Tätä on muualla läntisessä Euroopassa aika vaikea selittää. Olkoonkin, että esimerkiksi Saksassa alkaa jo olla porvaridemari-fraktio perinne, kun pienemmät puolueet pääsevät usein vaa;ankieliasemaan.
Kyvyn kulkea aatteellisten rajojen yli, on sanottu olevan suomalaisen politiikanteon vahvuus. Osin se pitää paikkaansa, erityisesti hyödyt ovat näkyneet ulko-ja turvallisuuspolitiikassa. Mutta äänestäjän kuluttajansuojan näkökulmasta asia on ongelmallisempi. Jos olisi kaksi blokkia ja niillä kummallakin yhtenäinen ohjelma, äänestäjä tietäisi nykyistä paremmin, mitä tietyllä tavalla äänestämisestä seuraa. Nyt moni voi sanoa ostaneensa sian säkissä: keskusta onkin sitoutunut paljon suurempiin leikkauksiin kun vaaleissa antoi ymmärtää, perussuomalaisista taitaa tulla hallituksen myötä Suomen perinteisen EU-linjan uusi takuumies ja kokoomus joutuu ottamaan kansainvälisyyteen ja arvoliberalismiin hieman takapakkia.
Toki hallituskuvioita kannattaa periaatteellisuuden lisäksi katsoa puhtaasti käytännön näkökulmasta: on tärkeää, että on useampia kuin kaksi hallitusvaihtoehtoa. Suomalaisen poliittisen spekulaation grand old man, Unto Hämäläinen, povailee kokoomukselle ja demareille Helsingin Sanomissa pitkää pesäeroa. Hän analysoi, että tilanne on hyvin samankaltainen kuin vuonna 1987, jolloin Paavo Väyrynen ja Kalevi Sorsa riitautuivat ja jonka seurauksena punamulta kuopattiin ja alkoi kokoomuksen ja SDP:n yhteistyö pitkäksi aikaa.
Itse en olisi valmis uskomaan minkään hallitusvaihtoehdon kohdalla pitkään välirikkoon. Maailma on Sorsan ja Väyrysen päivistä onneksi muuttunut. Mutta halu valtaan ei häviä koskaan ja se synnyttää joskus äänestäjän näkökulmasta hallituskokoonpanoja, joiden yhteisen nimittäjän ymmärtäminen on vaikeaa. Mutta äänestäjän osa on kestää kaikki.
Kirjoittaja Kari Häkämies (kok.) on maakuntajohtaja.