Vuosisatojen kuluessa ihminen on etääntynyt luonnosta niin, että lyhyestäkin kaupungin kiireiden hylkäämisestä saattaa koitua huomattavaa helpotusta: stressi vähenee, verenpaine laskee ja digi-intomme saa katkaisuhoitoa.
Florence Williams on enemmän journalisti kuin tutkija, ja niinpä hänen kirjansa Metsän parantava voima onkin sujuvasanaista maallikollekin aukeavaa todistusta luonnossa viihtymisen parantavista vaikutuksista.
Luonnon vaikutusta nykyihmiseen on tutkittu seikkaperäisesti. Ilo on havaita, että kirjassa myös suomalainen aiheeseen liittyvä tutkimus saa osakseen runsaasti huomiota. Mukana ovat tutkimusprofessori Liisa Tyrväinen Metsäntutkimuskeskuksen Luonnonvarakeskuksesta, ympäristöpsykologian professori Kalevi Korpela Tampereen yliopistosta sekä maan tieteilijä ja toimittaja Marko Leppänen, joka on toteuttanut Helsingin Vartiosaareen terveysluontopolun.
Kirjasta päätellen luonnon ja ihmisen vuorovaikutussuhdetta on tutkittu perusteellisesti myös Etelä-Koreassa ja Japanissa. Näiden maiden asukkaiden on tunnetusti tiedetty arvostavan metsiä, puita ja kasveja niin viihtymisen ympäristöinä kuin kauneustekijöinä.
Kaupungistuminen ja tekniikka eivät ole ainoastaan hyvästä. Neljän seinän sisällä näyttöpäätettä tuijottavien voi todeta kärsivät ns. ”sisätilataudeista”, esimerkiksi korkean elintason Itä-Aasian alueilla 90 prosenttia teini-ikäisistä on havaittu likinäköisiksi.
Aiemmin tutkijat ajattelivat, että likinäköisyys johtuisi liiallisesta lukemisesta, mutta nykytiedon mukaan vaiva näyttää pikemminkin liittyvän maamyyrämäiseen elämäntapaan ilman päivänvaloa.
Monet asiantuntijat ovat sitä mieltä, että internetin tulon jälkeen ihmisistä on tullut ärtyisempiä, epäsosiaalisempia, narsistisempia ja jopa hidasälyisempiä. Mitä näkökykyyn tulee, silmien lepuuttaminen päivänvalossa ja katselu kymmenien metrien päähän voi olla näölle hyvästä.
Ketkä kuuntelevat ja keitä?
Lukuisat tutkijat ovat tarkoin seuranneet, mitä ihmisessä tapahtuu, kun hän kävelee ja aistii ympäristöään ulkona luonnossa. Williams itse on perustellusti uskossa, jonka mukaan viidenkin tunnin oleskelu viikossa ulkoilmassa vaikuttaa mm. niin sanottujen hyödyllisten tappajasolujen määrään.
Suomalaistutkijoiden kokemuksia kirja välittää myönteisesti, niinpä on ilo lukea kerrankin hyviä uutisia siitä, mitä meitä kaikkea hyödyttävää Suomessa on todistettu. Tutkimusprofessori Liisa Tyrväinen saa kiitosta osakseen. Hänen uransa on kulkenut ekologista taloustieteen tohtoriksi, millä hän varmisti oman uskottavuutensa. Florence Williams:
”Tyrväinen kyllästyi siihen, etteivät kaupunkisuunnittelijat ja päättäjät kuunnelleet hänen tutkimustuloksiaan. Tyrväinen on esimerkiksi havainnut, että metsät ja puistonäkymät nostavat kiinteistöjen arvoa merkittävästi. Kun puhutaan luonnon merkityksestä suomalaisille, poliitikot ovat kiinnostuneita lähinnä ilmiön arvottamisesta… Kansallisissa metsätilastoissa tulisi tarkastella myös metsien terveysvaikutuksia.”
Sillä kuljeskeletko kaupungissa vai luonnossa on valtava ero. Tähän monet tutkijat ovat päätyneet ja luonnon eduksi. Jo Ludvig van Beethoven havaitsi, miten onnellinen hän olikaan, kun pääsi Wienistä kävelemään maaseudulle puiden, metsien, nurmen ja kivien keskellä.
Havainto on: olisi hyödyllistä palauttaa vihreyttä kaupunkeihin ja ulkoilla enemmän. Helsingin kohdalla tämän hyväksyminen merkitsisi muuten vihreille merkillistä tilannetta: useilla virkanimityksillä palkitun puolueen johto joutuisi toteuttamaan periaatteita, joita se mielellään patistaa muuta maata tekemään. Nythän puolue on toteuttamassa kliffaa ”stadiin pöhinää” –projektejaan asuinrauhan kustannukselle.
Jokaisella desibelillä on merkitys
Niinkin auvoisesti kuin Williams puhuukin suomalaisesta kesämökkikulttuurista, häneltä jää kuitenkin tekemättä ero luonnonrauhan ja järvenrantapuuhastelun välille. National Geographic –julkaisun toimittaja on varsin etäällä meille tutusta mökkeilyhelvetin lieveilmiöistä. Ne ovat samoja kuin veneilijöitten ja karavaanareiden massaliikehdinnässä.
Oltuaan tavalla tai toisella viikonlopun ”luonnossa”, nämä parveilijat tai ”eristäytyjät” ovat väsyneempiä kaupungin rauhaan palatessaan kuin sieltä viikonlopun alkaessa paetessaan. Tuossa suhteessa Williams on sinisilmäinen ja uskonut varmaan liiaksi suomalaisten isäntiensä viikonloppuluonnon rakkautta.
Olen kirjoittajan kanssa yhtä mieltä siitä, että melu tuntuu kasvavan. Kun hän on muuttamassa perheineen Washington D.C.:hen, joku lohduttaa melkein päälle lysähtävistä suihkukoneista: tulet kyllä niihin tottumaan, kuukauden kuluttua et niitä enää kuule. Ei pidä paikkaansa.
Melu on kasvava vitsaus. Varsinkin itseään ilmentävät, muista piittaamattomat huomiota herättämään pyrkivät moottoripyöräilijät ovat ne pahimmat – huomaan, etten ole tätä mieltä Williamsin kanssa yksin.
Kun viktoriaanisella ajalla historioitsija Thomas Carlyle kirosi sen ajan Lontoon metakan: kanat, kärryt ja koirat, hän rakennutti työhuoneeseensa ullakolle kunnon äänieristyksen. Se oli koitua hänen kohtalokseen, sillä taukoamatta tupakoinut Carlyle oli menehtyä tupakointinsa savuun. Hänet pelasti palvelusneito, ja hyvä neuvo oli: tupakoitsijakaan ei selviä ilmatiiviissä tilassa.
Mitä kirja ei kerro: luonnon vaaroista. Meidät vieläkin säpsähdyttää perimässämme oleva käärmekammo, myrkkykasvit, metsän pimeys, eksymisen pelko – mitä viimeksi mainittua tutkijat pitävät myös kirjan mukaan hyödyllisenä kokemuksena! Metsäämme pelkäsivät niin saksalaiset kuin neuvostosotilaat samoin kuin itse kukin meistä metsäsuomalaisista, kun pimeässä, yksin ja ilman valaistusta sen syliin joudumme. Silloin kaupungin valoja tulee ikävä.
Florence Williams: Metsän parantava voima. Minerva 2017.
Kirjoittaja: MARKKU JOKIPII.