Mattiesko Hytönen, 82, herättää kirjoittajana yleisössään uteliaisuutta sekä vastenmielisyyttä. Hän muistuttaa luisevan lihaksikasta lommoposkista kuivaa muumiota ja kuvailee teksteissään säälimättä julkkiksia – etupäässä tyrkyllä olijoita. Moni loukkaantuu, ja yhtä moni nauttii, kun joku narsisti saa kunnolla sanan säilästä. Mattiesko oli vuosikymmenet ollut journalisteistamme yksi kaikkein ilkeimmistä.
Nyt hän on kirjoittanut romaanin, jonka päähenkilö ei suinkaan ole kuviteltu, se on tismalleen Hytönen itse sekä hänen rakastettunsa Heidi, 27 vuotta päähenkilöä nuorempi, rakastama, ylistämä. Heidikin on romaanin henkilö, joka vastaa todellisuutta. Luettelot seurustelusuhteista ja elämäkertatiedot pitänevät varsin hyvin paikkansa, mahdollisista peitenimistä ei muuten ole väliä. Pääasia ovat tapahtumat ja niiden kuvaukset, jotka sopivat Hytösen kertomuksiin omasta henkilöhistoriastaan.
Kirjan neljä päähahmoa ovat Hytönen itse, hänen elimensä, hänen rakastettunsa Heidi ja hänen eturauhasensa, jolla on monta nimeä. Tarina alkaa lapsuuden kikkelitouhuista, kuvailee rakastumistaan Heidiin ja keskittyy kokemaansa eturauhassyöpäänsä satojen sivujen volyymilla. Tyylilaji on kaikkea romantiikasta aina naturalistiseen sairaskertomukseen saakka.
Ovat kirjailijat syöpää kokeneet ja siitä ennenkin kirjoittaneet. Nyt kuitenkin on kyseessä yhtä roisi teksti kuin mikä on kuvattavana oleva sairauskin. Karmeaa totuutta edeltää temmellys: ”ensimmäisen puolen vuoden aikana rakastelimme 235 kertaa, toisena vuotena 320 kertaa, kolmantena vuonna 250 ja neljäntenä vuonna 219 kertaa”. Fyysisen rakkauden seisaus vie toksiselta machomieheltä sankaruuden ja kunnian, mutta onneksi hänellä on sankarittarensa, jonka avulla kyvyttömyys ja vaippasulkeiset kääntyvät lopulta voitoksi.
Roisia rivoutta, romantiikkaakin
On kuin taivas kostaisi kirotun kolumnistin ja sarjanussijan syntejä, kun kaikkien panotarinoiden jälkeen elämä saa synkeän käänteen. Epäilykset, pelot ja tutkimukset Hytönen osaa kuvailla sarkastisesti. Miltä tuntuu, kun Mehiläisen isosorminen lääkäri tunkeutuu takapuoleen ja alkaa selvittää syntyjä syviä?
Sairauden kanssa eläminen julkkiskemuissa ei ole ruusuilla tanssimista. Harva aavistaa Hytösen vaivan. Tuo pirumielinen kirjoittaja pelottaa ympäristöään, ja auta armias jos julmurin heikkous olisi tullut julki – hänestä ei olisi jäljellä mitään. Jollei hänellä olisi vaaleata suojelusenkeliään.
Kirja sisältää myös kummallisia elementtejä, joiden välttämättömyyttä ei tahdo oikein ymmärtää. Kirjan tapahtumat liukuvat vauhdilla niin, että Hytösen koira jackrussell-terrieri Eed-vard seuraa häntä kaikkialle ja aina, olkapäällä ja vessojen oven takana, pitkästyttävänä. Jossakin vaiheessa on luovuttava ihmettelemästä: kyseessähän on tyhjästä luotu kuvitelma.
Toinen – kuin muualta pudonnut alien – on Hytösen muinaisen tädin Maijan rakastettu, narvalaissyntyinen Felix Kersten. Hän ilmestyy 1920-luvulla Suomeen ja häipyy ennen sotia natsi-Saksaan, ja ryhtyy hyödyntämään taianomaisia hierojan taitojaan. Hytönen uppoutuu kuvailemaan Kerstenin kohoamista SS-valtakunnanjohtaja Heinrich Himmlerin henkilökohtaiseksi hierojaksi. Henkilöhahmon todenpohjaa on epäilty. Toki: mitä uskomattomampi sivuhahmo tarinaltaan on, sitä luonnikkaammaksi tämä romaanitaiteessa kohoaa. Hytönen kertoo Kerstenistä, ja olkoon se kirjaa rikastuttava elementti – totta tai ei.
Riidanhaastaja, narsisti
Mattiesko Hytönen oli Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksessa kummajainen. Toimittajakoulusta sinne putkahtanut hämmensi, koska ei kotiutunut sen jäykkäkouluun millään tavoin. Luimuili aikansa ja löysi muita, huomiota herättävämpiä töitä. Mutta sieltä kaikki alkoi, ja maine vain levisi, kun sieltä pääsi. HS/kulttuurin vastaava Pekka Tarkka piikitteli Hytöstä – toimituksen kehorakentajaa – muistelmissaan ”Onnen Pekka” (Otava 2019) aika ilkeästi:
”Vapaa-aikoina hän voimaili ja kasvatti lihaksiaan, hän paisui ja pullistui. Hän piti keuhkot täynnä ilmaa ja yritti olla puhuessaankin hengittämättä, jotta rinnanympärys näyttäisi mittansa. .. Hän mahtaili olevansa lehden historian ensimmäinen vakinainen kulttuuritoimittaja, jolla ei ole omaa erikoisaluetta. Ei Hytösestä ollut kulttuuriosaston töihin. Häntä voi verrata urheilutoimittajaan, joka ei ole koskaan urheillut, ei edes käynyt katsomossa… kaltaisilleen saattoi löytyä töitä ison lehden muilta osastoilta, mistä myös pidin myöhemmin huolta.”
Itselleen noin noloista elämäkertatiedoista Hytönen ei kirjassaan mainitse. Osaa kuitenkin väliin luetella sellaisen määrän viihdekulttuuriin liittyviä sitaatteja, että leffa- pop- ja rock -sivistyksen jo unohtaneet ottavat hakukoneet esille. Hyytäviä ovat myös luonnehdinnat entisistä toimittajatyttöystävistä, joista yksi harrasti hänen havaintojensa mukaan taistolaista pöksylähetystyötä. Monelle varmasti uusi lajike.
Mistä muuten kirjan nimi ”Kuusi viiltoa” oikein hiipii? No siitä että robotti joka poistaa eturauhasen, tekee operaation aikana yhtä monta aukkoa ihoon.
Mattiesko Hytönen: Kuusi viiltoa. Aviador 2026.