Suomessa käydään kiivasta keskustelua siitä, pitäisikö nyt elvyttää, ottaa lisää velkaa, vai peräti maksaa velkaa.
Moni talousviisas on pelotellut mahdollisella luottoluokituksen menettämisellä, mikäli velkaantumisvauhti ei lopu ja rakenteelliset uudistukset ala. Toki elvytykselläkin on omat kannattajansa.
Keskustelusta on kuitenkin puuttunut psykologinen ulottuvuus. Ne kuuluisat markkinavoimathan eivät juuri kenenkään mielestä toimi loogisesti, mutta siitä huolimatta 25–30-vuotiaiden analyytikonplanttujen mielenliikautukset järisyttävät kansantalouksia.
Suomessa veisattiin joskus 1980-luvulla kehitysmaiden hyväksi viisua ”Maksamme velkaa”. Mielestäni tuo viisu oli idioottimainen (ja on yhä), koska se antoi ymmärtää, että länsimainen elintaso yleensä ja suomalainenkin elintaso osittain olisi saatu riistämällä kehitysmaita. Kuitenkin tuolloin kehitysmaiden osuus maailmankaupasta oli noin parin prosentin luokkaa, eli aivan liian pientä, jotta siitä olisi syntynyt länsimainen hyvinvointi. Toki länsimaat ovat kehitysmaita riistäneet, mutta 1980-luvulla kehitysmaiden pahimpia riistäjiä olivat niiden omat hallitsijat.
Viisu kuitenkin vetosi suomalaisiin, koska meillä on kova usko velanmaksuun. Neuvostoliitto sai sotakorvauksensa ja kaikille meille on opetettu pienestä asti, että Suomi oli ainoa maa, joka maksoi Yhdysvalloille velkansa ensimmäisen maailmansodan jälkeen.
Tuolla tapauksella oli voimakas vaikutus kollektiiviseen minä-kuvaamme, mutta vaikutti se velkojaankin. Sillä ansaittiin maine, josta kansakunnan lisäksi on hyötynyt muutama kansalainenkin.
Oheinen tarina julkaistiin mm. Brooklyn Daily Eagle sanomalehdessä heinäkuussa 1936:
”Suomalainen säästyi selliltä maansa maineen takia.”
”Irtolaisuudesta syytettynä ollut työtön, rahaton ja koditon mies nimeltä Karl Kojander (todennäköisesti Kajander), 57, sai ehdollisen tuomion ja lupauksen asunnosta ja työpaikasta Flatbushin (New Yorkin Brooklynin kaupunginosa) tuomioistuimessa.
Kun tuomari Blanchfield kysyi mieheltä, miksei hän ollut turvautunut köyhäinapuun, mies vastasi, ettei hän uskonut suomalaisena olevansa oikeutettu siihen. – Ai, että suomalainen, tuomari tokaisi, mikset olisi oikeutettu apuun? Me autamme ihmisiä maista, jotka eivät maksaneet velkaansa, emmekä me toden totta aio antaa suomalaisen nähdä nälkää, kun he ainoana kansakuntana maksoivat velkansa ajallaan.
Se jälkeen tuomari määräsi virkamiehen auttamaan Kojanderia työn ja asunnon etsimisessä.
”Malli Kajander on sotavuosista kaikille tuttu, mutta nyt pitäisi ehkä mainostaa malli Kojanderia.
Ajat ovat muuttuneet, mutta edellä kuvattu tarina osoittaa, että maineella on väliä. Velanmaksu ei aina ole mukavaa, mutta sen hyvä puoli on, että maineensa säilyttänyt saa velkaa toistekin. Kun katsoo Euroopan tilaa, ei liene pelkoa, etteikö tarvetta tulisi vastaisuudessakin.
Eero Iloniemi on partneri yhteiskuntasuhteisiin ja vaikuttajaviestintään erikoistuneessa Fipra Finland konsulttitoimistossa.