Saimme taannoin lukea eri medioista, kun erään karjankasvattajan eläimiä löytyi kuolleena lumesta.Takana on inhimillinen tragedia, jossain luki. Tapahtumaketjulle löytyi ymmärtäjiä niistä, jotka samaistuivat farmarin ahdinkoon. Moni heitti kiviä farmarin niskaan, koska he eivät voineet ymmärtää, miksi eläimistä ei pidetty huolta.
Tämän päivän Suomessa on paljon somettajia, jotka eivät ymmärrä ,että asiat eivät ole yksiselitteisiä. Tapahtumaketjulle ei löydy
yksiselitteistä syytä, eikä selitystä. Eläinten kuolemaa, oli kuolinsyy mikä tahansa, ei voida myöskään perustella.
Paljon laiminlyöntejä tapahtuu myös vanhusten ja lasten hoidossa. Ne jotka ovat heikoimpia, eivät osaa puolustaa itseään.
Luin testamenttia 60-luvulta. Isäni sukulaismies testamenttasi piirongin, pöydän, neljä tuolia ja pienen peltopalan. Hän sai sitä vastaan loppuelämäkseen ruuan, katon pään päälle ja huolenpitoa. Mies oli aika yksin, mutta hänen elämäänsä pikku pojasta asti seuranneena en pitänyt häntä yksinäisenä. Hänellä oli turva perheessämme. Mies oli nimeltään Jussi. Jussi ei paljon puhellut. Hän teki pieniä puuhia lähiympäristössään. Hänellä oli tehtävä ja hän kaiketi koki tekemänsä tärkeäksi, vaikka monen mielestä risujen kerääminen tai marjojen poimiminen ei ollut merkittävää. Vaikka Jussin marjamäärät eivät olleet kovin suuria, ne olivat aina ilman roskia, putipuhtaita.
Kun löysin testamentin, jäin miettimään Jussia pidemmäksi aikaa. Hän luki paljon sanomalehtiä siihen asti, kunnes sokeutui viimeisiksi elinvuosiksi. Kun hän ei enää nähnyt, hän ei voinut muuta kuin istua kamarissaan. Hän osasi olla yksin, mutta olivatko viimeiset vuodet kuitenkin liika hiljaisia? Jussista ajatus siirtyi aasinsiltaa pitkin tuohon traagiseen eläinsuojelutapaukseen. Näitä jusseja löytyy Suomesta aina vain enemmän. He ovat maajusseja, yhteiskunnan yksinäisiä.
Heillä ei ole enää samanlaista tukiverkkoa kuin Jussilla oli. Ajat ovat muuttuneet, enää ei huolehdita lähimmäisistä. He saavat huonoa kohtelua somettajilta ja yhteiskunnan rikkiviisailta ”älyköiltä”. Eräs ystäväni on hyvä esimerkki menestyvästänmaanviljelijästä. Hänen tilansa on taloudellisesti menestyvimmän viiden prosentin kastissa.
”Mitä ne loput sitten ovat, jos minun tilani on näin valtakunnallisesti hyvä?”, mies totesi.
Suomessa on menestyviä maatiloja ja maanviljelijöitä, mutta sitten on suuri joukko niitä joilla menee todella huonosti. Vuosia jatkuva huoli pärjäämisestä kuormittaa mieltä ja masentaa.
Maatiloilla tehdään yleisesti ottaen hyvää työtä. Olen toimittajan työssä jatkuvasti tekemisissä maatilayrittäjien kanssa, ja tiedän, mistä puhun.
Maidon tai lihan hinnan lasku ei pitäisi kenellekään tulla yllätyksenä markkinataloudessa. Liki kaikkien maataloustuotteiden hinnat laahaavat 20 – 30 vuotta jäljessä. Maataloustukien laskeminen pitäisi myös olla selviö. Tuotantopanosten hintojen nousu ei sekään pitäisi yllättää. Mutta kun nämä kaikki lasketaan yhteen, on yllättävää miten huonosti yhteiskunnassa suhtaudutaan ruuan tuotantoon. Kun tämän kaiken ynnää, ei voi muuta kuin toivoa, että nämä yhteiskunnan yksinäiset saisivat edes vähän ymmärrystä.
Ruuasta ei haluta maksaa oikeaa hintaa, mutta myöskään ruuan hintaa alentavia tukia ei hyväksytä. Kyllä ruuan tuottaja rahansa tarvitsee. Kaikki eivät ole yhteiskunnallisesti merkittäviä henkilöitä, kuten ei Jussikaan ollut, mutta kaikille kuuluu ihmisarvo. Jopa sille yhteiskunnan yksinäiselle maajussille.
