[vc_row][vc_column][rev_slider alias=”luomu-antti-01″ mode=”header”][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column][vc_column_text]Kukapa ei haluaisi olla mukana torjumassa ilmastonmuutosta. Ongelma on länsimaissa korkeinta poliittista johtoa myöten tunnustettu vakavaksi, ja hallitukset etsivät keinoja lämpenemisen hidastamiseksi.
Suomen valtio johtaa parhaillaan puhetta EU-neuvostossa, ja koska ministerien lentäminen synnyttää päästöjä, Suomi kompensoi niitä muun muassa laittamalla rahaa vesivoimaan Laosissa ja liesienhankintaan Hondurasissa.
Myös yritykset ja organisaatiot esittelevät, millä tavoin ne vähentävät hiilipäästöjään. Löytyy vaikkapa maakaasufirma, joka lupaa, että se järjestää kaasua käyttäville asiakkailleen päästötöntä sähköä.
Kesäkuun lopussa lomamatkoja järjestävä TUI-yhtiö kertoi, että se lopettaa punaisen lihan tarjoamisen lennoillaan. Punainen liha tarkoittaa naudan-, sian- ja lampaanlihaa. Sen syöminen on haitallista ilmastolle, koska lihantuotannon tieltä pitää kaataa metsää eli hiilinieluja ja koska etenkin lehmät laskevat ilmakehään metaania.
TUI totesi, että se haluaa tällä tavoin kompensoida lentokerosiinin aiheuttamat päästöt.
Asiaa kommentoi samana päivänä Nykypäivälle Kauhajoella asuva maanviljelijä Antti Toija.
– Kyllä mä aattelin, että jo on kaiken huippu. Mitä siellä yhtiössä oikein aatellaan?
Toija arvelee, että ”joku mikkokärnä” saa TUI:n ilmoituksesta hyvän someraivon aikaan. Tässä kohdin hän on valmis ymmärtämään someraivoa, vaikka muuten suhtautuukin epäillen esimerkiksi Twitterin keskusteluihin.
Toijalla on tietenkin oma lehmä ojassa, jos tätä sanontaa sopii käyttää. Hänen tilansa mailla laiduntaa kaksisataa nautaa, joita hän kasvattaa lihantuotantoon. Osan vasikoista hän myy eteenpäin kasvatettavaksi, täyskasvuiset taas Atrialle teurastettavaksi.
Tätä taustaa vasten Toija on siis ilmastonmuutoksen suurimpia syyllisiä.
Mutta silti. Kai jokin merkitys on silläkin, että ihmiset lentelevät ympäri maailman vain huvin vuoksi. Hiilijalanjälkeä siinäkin syntyy.
– Ajattelen, että tarttooko ihmisen ihan joka paikkaan päästä käymään. Minä voin tuonne mennä Kyrönkorpea katsomaan ja lähteä lasten kanssa laavulle mettään, Toija sanoo.
Toija ei vähättele ilmastonmuutosta tai ympäristönsuojelua, päinvastoin. Hän on valinnut tuotantosuunnaksi luomun, mikä tarkoittaa, että keinolannoitteita ja kemiallisia torjunta-aineita ei käytetä. Se sopii arvomaailmaani, hän sanoo.
Pelloille hän jättää suojakaistoja linnuille ja pölyttäjille. Hän ennustaa, että tulevalla EU-ohjelmakaudella tämä asia laitetaan tukiehtoihin. Lintujen kannat ovat vaarassa, ja mehiläisten katoaminen uhkaa jo ruoantuotantoa.
– Nuorena jos näkyi muutama rikkaruoho, niin heti nurin. Nykyään on niin, ettei heti mennä niittokonetta lyömähän.
Lintujen pesimäaika ja kukintojen loppuminen otetaan huomioon, ja työmiehille hän sanoo, että kun maata muokataan, töyhtöhyypän pesät kierretään.
Ilmastonmuutosta katsellaan hänen mielestään usein liian kapeiden lasien läpi. Jos nautaa pidetään syypäänä hiilipäästöihin, unohdetaan, että laidunmaa myös sitoo hiiltä.
– Pitää nähdä maan alle. Sinne voi tulla kolmetoista tonnia satoa, Toija sanoo.
Tämän suuntaisia tutkimustuloksia on tosiaan saatu. Yhdysvalloissa on jopa laskettu, että laidunmaa sitoo hiiltä enemmän kuin sillä laiduntavat naudat vapauttavat ilmakehään. Edellytys on, että nauta saa ravintonsa vain laitumelta eikä lisärehulla.
Luonnonvarakeskuksessa Suomessakin on laskettu, että nurmen sitoma hiili pienentää naudanlihan merkittävästi naudanlihan hiilitasetta.
Toija kertoo, että hän antaa naudoille mahdollisimman vähän lisäravintoa. Eläimet ovat ulkona huhtikuusta pisimmillään marraskuuhun, jolloin tämä toteutuu. Samalla eläin lannoittaa ympäristönsä, eikä väkilannoitteita tarvita. Jos eläimet tarvitsevat lisäravintoa, Toija antaa näille säilörehua tai heinää.
Hän ihmettelee, miksi jotkut syövät soijaa helpottaakseen ilmastoahdistustaan.
– Pahimmillaan on häädetty alkuperäisasukkaat kodeistaan, sitten vedetään sademetsä nurin, vedetään round-upia lentoruiskutuksena ja sitten syödään hyvällä omallatunnolla ettei vain tarvitsisi syödä lihaa.
Toija kertoo, miten hän maatalousmessuilla kerran sai kasvissyöjänkin maistamaan lihaa. Se ei ole ihme, sen verran lennokkaasti Toija itseään ilmaisee. Ajatus liitää kuin hiirihaukka, ja puhe ei meinaa pysyä perässä.
Hän seisoo herefordiensa keskellä ja huutelee näiden nimiä. Kerkkä, Aino, Elinda, ja Kaksisataakolmekymppinen. Tutuimmat eläimet hän tunnistaa äänestä.
Ja eläimet tunnistavat hänet. Kun Toija hyppää autostaan, naudat tervehtivät häntä jo kaukaa, parinkinsadan metrin päästä.[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row][vc_row css=”.vc_custom_1563527299468{margin-top: 20px !important;}”][vc_column][rev_slider alias=”luomu-antti-02″][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column][rev_slider alias=”luomu-antti-03″][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column][vc_column_text]Antti Toija, 33, pitää tilaansa Kauhajoella viiden kilometrin päässä keskustasta. Hänellä on kaksi vanhempaa veljeä, mutta kummankaan kanssa ei tullut kiistaa siitä, kuka tilanpitoa jatkaa.
Toija meni lukion jälkeen Ilmajoelle agrologikouluun, mutta jo puolen vuoden jälkeen hän otti tilan haltuunsa sukupolvenvaihdoksen kautta ja jatkoi aikuisopiskelijana. Lopulta opinnot jäivät kesken töiden takia.
Tilan historia ulottuu kauas. Suvun tunnetuimpia jäseniä on ollut Eemeli Harja, Toijan äidin isoisä, joka istui kolme vuotta kokoomuksen kansanedustajana 1930-luvun lopulla.
Harja oli muutenkin innokas vaikuttaja. Nuorena miehenä hän oli perustamassa osuuskunta Itikkaa, joka valvoo edelleen lihantuottajien etua, ja Etelä-Pohjanmaan MTK:ta, jossa hän johti puhetta 24 vuoden ajan. Hän osallistui myös melkein kaikkiin kunnan lautakuntiin. MTK:ssa ja Itikassa vaikuttaa myös Antti Toija.
”Paappaa” ei kuulemma paljon kotona näkynyt. Hänellä oli pitäjän eniten liikkuva kokoushevonen. Palvelusväki huolehti lapsista.
– Mä olen aatellut, etten mä sellaasta elämää halua. Mutta se on ollut pakko, silloin rakennettiin yhteiskuntaa. Mulla on yhteistyötä maatalousoppilaitoksen kanssa, jota esi-isä on ollut perustamassa, Toija sanoo.
Sotien jälkeen Harjan tila jaettiin kolmeen osaan, joista yhtä alkoi pitää Antti Toijan isoisä. Vuonna 1981 se siirtyi Toijan vanhemmille, jotka viljelivät viljaa ja pitivät sikoja.
Toijan isä vastusti vimmatusti EU:hun liittymistä. Toija itse kulki pikkupoikana T-paidassa, jonka rinnassa oli sarjakuvahahmo Karvinen. Hahmon takapuoleen oli pystytetty EU:n lippu ja alle laitettu teksti ”EU on perseestä”.
Unioniin kuitenkin liityttiin, ja viljelijöiden tulot putosivat. Toijan tila lopetti sikojen pidon ja siirtyi kokonaan kasvinviljelyyn.
Toija oli lapsesta asti haaveillut maanviljelijän ammatista. Haave toteutui, kun hän vain 21-vuotiaana otti Toijan tilan haltuunsa. Läheltä piti, ettei hän olisi joutunut lähtemään muualle töihin.
Tila oli tuolloin, vuonna 2007, alle 30 peltohehtaarin viljatila. Kun Toija kävi puhumassa pankissa, että hän jatkaa tilaa, pankin maatalousvastaavan sijainen nauroi ja sanoi, että ei kannata, mene muualle töihin.
– Menin vintille ja purin hampahia yhteen ja aattelin, että mä näytän kaikille, Toija sanoo.
Niin hän näyttikin. Hän teki tilakaupat ja alkoi kehittää tilaa. Hän osti ja vuokrasi peltoa ja haki uutta tuotantosuuntaa.
– Tämä nautahomma on mun juttu.
Nyt tilalla on omaa peltoa runsaat 80 hehtaaria ja vuokramaita reilut kaksisataa. Nautoja on kaksisataa. Uudet pihattonavetan piirustukset ovat valmiit, mutta rakennustöitä Toija ei ainakaan vielä ole aloittanut.
– Tekisi mieli viedä konjakkipullo sille pankin sedälle, joka masenti mut ja nauroi mulle ja sanoi että vuakrakkaa ny pellot.
Toija uskoo, että vaikka maatilat kärsivät kannattavuusvaikeuksista ja maatalouden loppua povataan, tulevaisuus on valoisa. Riskiä olen ottanut ja velkaa, hän sanoo.
– Pääasiassa olen sen maahan laittanut. Mä ajattelen, että se on ikuista. Niin kauan kuin olen mistään mitään ymmärtänyt, niin aina on joku puhunut, että pellon hinta romahtaa eikä sitä kannata ostaa. Koskaan ei ole niin käynyt.
Toistaiseksi näyttää siltä, että hankitut maat jäävät aikanaan hyviin käsiin. Toijan seitsenvuotias Veikko-poika on ilmaissut kiinnostustaan viljelijän ammattia kohtaan.
Veikon vastuulle on sälytetty 17 aaria perunamaata. Hän odottaa malttamattomana syksyä, jolloin hän aikoo mennä torille myymään perunansa ja keräämään rahalliset tuotot.
Muitakin suunnitelmia Veikolla on. Hän on kysellyt, kannattaako isän viljellä perunaa lainkaan. Sehän vie aikaa, joka on pois muusta toiminnasta. Veikko on ehdottanut, että hän kasvattaisi perunat ja myisi ne perheelleen. Ehdotus noudattaa kansantaloustieteessä pitkään tunnettua periaatetta suhteellisista eduista.
Isä on vastannut, että idea kuulostaa hyvältä, mutta syksyllä pitää ainakin aloittaa koulunkäynti. Toija arvelee, että pojassa saattaa piillä sellaista kauppamiestä, jota hänestä itsestään puuttuu.
– Mä en raaski hinnoitella ittiäni niin kuin pitäisi. Jonkun toisen pitäisi tehdä kauppa ja mun olla muualla, etten myy alihintaan.
Alihinnasta puhuu melkein jokainen ruoantuottaja tässä maassa, ja ”halpuuttaminen” nostaa verenpainetta melkein jokaisella tilalla.
Toija muistuttaa, että termin keksi S-ryhmä, joka on alunperin maataloustuottajien perustama osuuskunta.
– On tässä vähän peiliinkin katsominen.
Kauppa on keskittynyt kahdelle ryhmälle: S-ryhmän markkinaosuus on 46 prosenttia ja K-ryhmän 36 prosenttia. Osuudet ovat niin suuria, että kilpailuvirasto on epäillyt markkinatalouden häiriintyneen.
Maan hallituskin on pohtinut toimia, jolla kilpailua lisättäisiin. Tuoreeseen hallitusohjelmaan on kirjattu näin: ”hillitään päivittäistavarakauppojen ylivoimaista neuvotteluasemaa lainsäädännöllisin toimin, muun muassa private label -tuotteet”.
Toija sanoo, että hänkin toivoo joitain muutoksia, mutta ei osaa tarkkaan sanoa, mitä ne voisivat olla.
– Mä en tiedä, onko sääntely paras tapa.
Mieluisinta tuottajalle olisi, että kuluttajat maksaisivat korkeampaa hintaa.
Vuosikymmenen alussa odotettiin, että Eat and Joy -liikkeistä tulisi tuottajille suoranainen kultakaivos, koska niistä kauppojen asiakkaat saisivat ostaa laadukasta lähiruokaa vähän korkeampaan hintaan.
Idea oli hyvä, koska monet kuluttajat puhuivat – ja puhuvat edelleen – lähikaupoista, suoramyynnistä tiloilta asiakkaille ja tarkkaan tunnetusta lähiruokaketjuista.
Vielä useammat kuitenkin ostavat päinvastaista.
– Kaikki aina puhuu, että olisi hienoa kun olisi pieniä putiikkeja. Eat and joy oli hieno idea ja oli tosi hyvä palvelua, mutta se ei vain toiminut, Toija harmittelee.
Toijan tila alkoi siirtyä luomuun vuonna 2009 eli pian sen jälkeen, kun Antti Toija otti tilan hoitaakseen. Hän sanoo, että enää ei tee mieli vaihtaa takaisin.
Luomulihan kasvattaminen maksaa viljelijälle enemmän kuin ei-luomun. Yksi syy on, että eläin kasvaa hitaammin, koska ruokinta nojaa laitumeen, nurmisäilörehuun ja heinään. Ei-luomulle voi vähän vapaammin syöttää viljaa tai härkäpapua. Oma lukunsa ovat brasilialaiset ja yhdysvaltalaiset naudat, joille kasvatuksen lopussa syötetään pelkkää maissia tai muuta väkirehua, jotta eläin lihoo nopeasti ennen teurastusta.
Luomuviljan sato puolestaan jää pienemmäksi, koska keinolannoitteita ei käytetä.
Toija kertoo, että Atria, jolle hän lihansa myy, maksaa luomulisää noin viisitoista prosenttia. Kovin paljon neuvotteluvaraa yksittäisellä viljelijälle ei ole, koska ison yrityksen asema on vahva. Toija kuulostaa silti verraten tyytyväiseltä tilanteeseensa. Enemmän häntä askarruttaa, mitä ruokamarkkinoilla tapahtuu.
Lihan hinta ei ole aivan toivotulla tasolla, vaan se polkee paikallaan, hän sanoo.
– Ruoka mielletään, että sen pitää olla halpaa. Se on ongelma. Pitää olla paljon ja halpaa. Entistä enemmän pannaan rahaa turhuuden markkinoille. Ihmisten arvomaailma on kääntynyt.[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row][vc_row css=”.vc_custom_1563527326369{margin-top: 20px !important;}”][vc_column][rev_slider alias=”luomu-antti-04″][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column][rev_slider alias=”luomu-antti-05″][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column][vc_column_text]Maatalous lepää tunnetusti tukien varassa. EU:n reilun sadan miljardin euron vuosibudjetista noin puolet maksetaan Euroopan viljelijöille tukina. Suomessa maksetaan lisäksi kansallista tukea valtion budjetista kylmän ilmaston takia.
Tuet ovat laskeneet vuosikymmenten mittaan, ja tukien perusteet ovat muuttuneet. Ennen tukea sai sitä enemmän mitä enemmän tuotti, mikä synnytti voi- ja viljavuoria. Nykyään suurin osa tuesta maksetaan hehtaarien perusteella, eikä samanlaista ylituotanto-ongelmaa ole.
Yleisenä tavoitteena on ollut, että tukien merkitys kutistuisi ja ruoantuottaja saisi yhä isomman osuuden suoraan markkinoilta. Näinhän markkinatalous toimii: toinen myy ja toinen ostaa, eikä valtiota tarvita väliin.
Toija sanoo kannattavansa tätä ajatusta.
– Parasta on, jos luomuraha tuloo sieltä markkinoilta.
Vielä markkinat eivät toimi ilman tukea. Sekin pitää muistaa, että luomua tukemalla täytetään EU:n maatalouspolitiikan tavoitteita, hän sanoo.
Tuet pahimmillaan estävät markkinoiden toiminnan, koska miksi asiakas maksaisi ruoasta enemmän, jos valtio maksaa osan?
Tuissa on toinenkin puoli. Ne pienentävät maatilojen riskiä, mikä takaa, että vaikka tulisi katovuosia, tila ei heti mene vasaran alle.
Nälkä on nyky-Euroopassa tuki harvinainen vieras, eikä kukaan kuvittele, että maatilojen konkurssit johtaisivat ruokapulaan. Sodan jälkeen, kun tukipolitiikkaa synnytettiin, sitä piti kuitenkin pohtia. Tuet takasivat vakaan ruoantuotannon.
Ruoka on toisenlainen hyödyke kuin kännykkä. Viikon katkos kännykkämyynnissä ei saa ketään kadulle, mutta jos ruokakaupat tyhjenisivät viikoksi, kadut täyttyisivät mellakoitsijoista. Pelkkä ruoan hinnan nousu nostaa verenpainetta kodeissa.
– Tukipuoli on pirun vaikia asia. On tärkeää pitää vakaana, koska jos ihmisellä ei ole ruokaa, se syö vaikka toistansa.
Huolenaiheitakin on. Suomi saattaa tulevalla kaudella joutua leikkaamaan tuista 400 miljoonaa euroa.
– Se on oikiasti vaarallista hommaa. Mä olen huolissani ruokaturvallisuudesta.
Tukien maksaminen edellyttää, että tuen saaja noudattaa tuen ehtoja. Tämän maanviljelijät tuntevat nimellä byrokratia, joka tarkoittaa esimerkiksi tukihakemuksia ja erilaisia sitoumuksia.
Toijallakin jokainen nauta on merkitty keltaisella numerolapulla, jollainen roikkuu eläimen molemmissa korvissa läpi sen elämän. Jos merkki puuttuu, eläin on lainsuojaton. Jos merkki putoaa, uusi pitää tilata saman tien Ruokavirastosta, koska muutenkin isäntäkin muuttuu lainsuojattomaksi.
Viranomaiset tarkastavat tiloja, on eläinvalvontaa, on luomuvalvontaa ja kokotilanvalvontaa. Toija kertoo, että enimmillään tarkastuksia on vuodessa enemmän kuin viisi.
Erityisen stressaava tarkastus osui syksyyn 2014, Toija oli juuri kuljettanut eläimet sisään ja korjasi kiireesti säilörehua. Tavallisesti hän varmistaa päivittäin, että korvamerkit ovat tallella, mutta nyt varmistus oli kiireen takia jäänyt tekemättä.
Juuri sillä hetkellä tarkastajat seisoivat ovella ja sanoivat, että tarkastus alkaa saman tien.
– Kyllä mulle tuli kylmä hiki, kun tarkastajat seiso pihassa. Nurkan takana pääsi perkeleitä, että kuinkahan monta siellä on.
Tarkastus meni läpi. Kaikki oli kunnossa. Se kuitenkin muistutti, että byrokratian kanssa ei kannata leikkiä.
Toija kertoo, että vaikkapa nautarekisterin päivitykset täytyy jatkuvasti pitää ajan tasalla. Ruokaviraston ylläpitämään rekisteriin ilmoitetaan, kun eläin syntyy, kuolee, se myydään, ostetaan tai jos se siirretään toiselta puolelta kylää toiselle. Aikaa on seitsemän päivää.
Jos yksi ilmoitus myöhästyy yhden päivän, saattaa selvitä varoituksella, Toija arvelee. Mutta jos tilalta myydään vaikkapa 50 vasikkaa ja ilmoitus myöhästyy päivän, joutuu vaikeuksiin.
– Siinä voi tulla tuvasta lähtö.
Toija uskoo, että jos ihmiset tuotaisiin mahdollisimman lähelle ruoantuotantoa, sen arvostus kohoaisi. Myös tieto ja ymmärrys lisääntyisivät, Toija sanoo.
Toisenlaisesta löytyy hänen mielestään esimerkkejä.
Yle kertoi keväällä, että EU-komissio patistaa Suomea vähentämään maatalouden ravinnepäästöjä vesistöihin. Uutisessa John Nurmisen säätiön hankejohtaja pahoitteli Itämeren huonoa tilaa ja totesi näin:
– Olemme lannan käsittelyssä tiloilla kehitysmaan tasolla.
Tämä virke sai Toijan veren kuohahtamaan.
– Silloin ei tiedetä mistään mitään, jos näin viittitään sanoa.
Hän sanoo, että Suomessa lannan hyödyntäminen on kehitetty pitkälle, koska ravinteet ovat kalliita eikä niitä kannata tuhlata. Hän kuvaa, miten lanta imeytetään turpeeseen ja olkiin, miten se kuivauksen jälkeen kompostoidaan ja levitetään pellolle tarkkuuslevittimellä tarkan suunnitelman mukaan.
– On se ollut holtitonta mutta se on mennyttä, se oli vuosikymmeniä sitten.
Hän vakuuttaa, ettei tunne mitään ”Yle-vihaa”. Hän on tehnyt Ylen kanssa yhteistyötäkin ja ollut hyvin tyytyväinen. Tätä uutista hän silti ihmetteli.
– On jäätävää, miten sellaiset jutut on keksitty.
Toija sanoo, että yrittää parhaansa mukaan olla provosoitumatta julkisesta keskustelusta. Hän ei uhriudu, vaan sanoo, että tekee vain työnsä niin hyvin kuin pystyy.
Toija kulkee eläintensä keskellä, taputtelee niitä ja juttelee niille. Hän sanoo olevansa ylpeä niistä. Lehmät vastailevat hiljakseen.
Toija kiipeää viisi metriä korkeaan lintutorniin, josta yhdellä vilkaisulla näkyy kymmeniä taloja ja tuhansia hehtaareja peltoa. Latoja ei löydy enää yhtä paljon kuin siihen aikaan, kun Koskenkorvalla piirrettiin viinapulloon etikettiä, mutta jotain upeaa lakeuden maisemassa on.
Onko Toija onnellinen?
– Kyllä. Kun saa maaseudulla elää, ja on perhettä tässä ja voi harjoittaa lapsuuden haaveammattiaan.[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row]