Eurooppalaisilla demareilla ja heidän äänestäjillään on yksi yhteinen piirre. He ovat hukassa. Eikä asiasta kannata iloita täällä naapurissa.
Ranskassa Francois Hollanden suosio on pohjamudissa. Saksassa demareiden kannatus on jopa alempana kuin vuoden 2009 vaaleissa. Suomen luvut tunnetaan.
Vasen laita sanoo puolueiden hylänneen vanhat työväenluokan äänestäjät ja työväenluokkaiset arvot. Vasemmistoliitto paikkasi viikonlopun puoluekokouksessa ja vahvisti kiinnitystään vanhaan työväenluokkaan. Laitojen ulkopuolelta kuuluu viesti, etteivät vasemmistopuolueet ole löytänyt uutta ja uskottavaa sanomaa entisen tilalle.
Samalla kuitenkin harvempi on kysynyt mitä tapahtui työväenluokalle? Tai laajemmin, mitä tapahtui luokille yleensä?
Vähin erin eurooppalaisista on sosioekonomisessa mielessä tullut yhtä suurta keskiluokkaa. Tulotaso ei erota sinikaulusta valkokauluksesta. Ei myöskään työuran pysyvyys tai työn varmuus. Uudet luokkajaot syntyvät työelämän ulkopuolella. Niitä muokkaa kulttuuri- ja koulutustausta ja niihin heijastuu kokemus oman elämän valintojen mahdollisuuksista ja suhde maailman muutokseen eli epävarmuuden sietokyky.
Lattea litkivä kaupunkiliberaali näkee tulotasoon katsomatta tulevaisuudessa globaaleja uhkia, mutta henkilökohtaisia mahdollisuuksia. Omaa tai yleistä etua ajatellen hän tekee äänestysvalintansa.
Samaan aikaan suodatinkahvia hörppivälle taajamakonservatiiville maailman muutos on henkilökohtainen uhka, vaikka pankkitilin pilkku olisikin nollien oikealla puolella. Jos äänestää, hän äänestää mitä tahansa – jonkun puolesta tai jotain vastaan.
Jos ennen äänestettiin luokkataustan mukaan, niin luokattomuuden aikaa leimaa poliittinen välinpitämättömyys ja äänestyskäyttäytymisen arvaamattomuus. Näppituntumalla veikkaan, että suurimpia häviäjiä ovat vanhaan työväenluokkaan kiinnittyneet puolueet, mutta kasvava arvaamattomuus koskettaa kaikkia.
Muutos kertoo poliittisen lukutaidon heikkenemisestä, joka on tapahtunut poliittisen osallisuuden heikentyessä ja toisaalta median muuttuessa viihteellisemmäksi. Mitä siitä sitten seuraa?
European Social Survey mittasi kymmenen vuotta sitten poliittista osallisuutta ja taulukon häntäpäässä olivat Portugal, Italia, Kreikka ja Espanja! Olisi liian vahva yksinkertaistus vetää yhtäläisyysmerkit poliittisesta osallisuudesta kansakunnan talousvaikeuksiin, mutta ainakin voi kysyä millä tavoin kansalaisten poliittinen lukutaito heijastuu harjoitettavaan politiikkaan?
Ainakin se on pedannut markkinat viihteelliselle politiikalle, joka myy vastakkainasetteluilla, väärillä väitteillä ja yksinkertaistetuilla iskulauseilla.
Samat taktiikat yhdistävät eurooppalaisia populisteja. Lisäksi arvostellaan muita, mutta loukkaannutaan omaan itseen kohdistuvasta arvostelusta. Samalla kieltäydytään esittämästä koherenttia poliittista ohjelmaa, koska ratkaisumallien esittäminen johtaisi puolueiden sisäisiin vastakkainasetteluihin. Tämän vuoksi Timo Soini tyrmäsi Sampo Terhon talousohjelman. Mikä tahansa kannanotto olisi hajottanut puolueen.
Perussuomalaisten ja muiden populistien ainoa mahdollinen kannanotto on vastustaa! Kun kysytään mitä tilalle, vastauksia on yhtä monta kuin vastaajaakin. Ilman yhteistä vihollista populistien varpusparvi hajoaa maailman tuuliin.
Sitä odotellessa voi vaihteeksi keskittyä asian puhumiseen. Jos äänestäjät ovat luokattomia, pitää heidän äänistään kilpailevan politiikan olla korkealuokkaista.
Kirjoittaja työskentelee Euroopan parlamentin keskusta-oikeistolaisen EPP-ryhmän suomalaisena lehdistöneuvonantajana Brysselissä.