Lännen Median haastattelema eläkkeelle jäänyt Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitaja Kai Ekholm on tutkinut suomalaista sensuuria ja sananvapautta. Hänen mukaansa 1930-luvulla painokannetuomiot olivat yleisiä ja sota-ajan sensuuri oli oma lukunsa , mutta varsinaisesti politiikka heijastui kirja-alan julkaisupäätöksiin Suomen valtiojohdon uuden idänpolitiikan myötä.
1950-luvulta alkaen kirjailijat alkoivat välttää aiheita, jotka tiesivät kustantajien hylkäävän. Kustantajat taas eivät ottaneet hyllyilleen arkaluonteiseksi katsottuja teoksia. Ekholmin mukaan ”Kustantajat oppivat suomettumisen aikoihin itse reagoimaan poliittisiin aiheisiin”.
– Koko ketju oli ikään kuin sisäistänyt tämän suomettumisen kulttuurin, tiivistää Ekholm.
Sotien jälkeisessä Suomessa tabuaiheita Neuvostoliiton lisäksi olivat seksi ja uskonto. Erityisesti pienten paikkakuntien kirjastojen valikoimaa ohjasi 1980-luvulla asti alan ammattijulkaisu Arvosteleva kirjaluettelo. Alkujaan sen suositukset keskittyivät siihen, millainen kirjallisuus oli soveliasta ihannekansalaiselle ja millainen ei.
– Kukaan ei ole ikinä tuntenut ihannekansalaista, mutta aina sitä on suojeltu yhdeltä, toiselta ja kolmannelta asialta, sanoo ekholm.
Nykyään julkaisupäätöksiä ohjaa ennen kaikkea kaupallisuus. Mielipiteelliset ja älyllisesti kutkuttavat teokset ovat vähissä, eikä niille löydy kustantajia.
– Meillä julkaistaan keittokirjoja joka kolmas päivä, mutta Antti Nylénin Häviön kaltaisia kirjoja julkaistaan joka kolmas vuosi. – – Ei meillä ole esseitä, ei runoutta, eikä pieniä ilkeitä kirjoja, joissa on tärkeitä ajatuksia, harmittelee Ekholm.