Sinilevä on jälleen näyttävästi otsikoissa. Viime viikolla uutisoitiin Itämerellä olevien sinilevälauttojen olevan suurimmat kymmeneen vuoteen.
Itämeren tila on huono, ja Suomenlahti on erityisen kehnossa jamassa. Vaikka tutkimukset ovat osoittaneet Itämeren ravinnepitoisuuden laskeneen, lohtu on pieni, kun rantavesi on sameaa ja haisevaa eikä veteen tee mieli mennä – puhumattakaan sinileväkukintojen terveyshaitoista.
Missä on vika, kun ongelma jatkuu vuodesta toiseen, vaikka tietoisuus asiasta paranee?
Tulevaisuutemme ja hyvinvointimme ovat vahvasti sidoksissa Itämeren tilaan. Ainutlaatuinen ja herkkä Itämeri on meille liian arvokas laiminlyötäväksi. Se on valtameriä huomattavasti matalampi, pienempi ja vähäsuolaisempi. Suhteessa esimerkiksi Välimereen, Itämeren alueella asuu huomattavasti suurempi määrä ihmisiä – ihmisiä usean eri maan alueelta. Siten myös edellytykset ja halu toimia Itämeriystävällisesti vaihtelevat.
Häkellyttävää on, että Itämeren suojelusta vastaavan ylimmän kansainvälisen yhteistyöelimen Helcomin listalle saastuttavista kohteista ei ole lisätty yhtään päästölähdettä sen perustamisen eli vuoden 1992 jälkeen. Listalta on sen sijaan poistettu kohteita vailla riittävää tietoa.
Tämä uskomaton linjaus olla selvittämättä, ketkä vesiämme saastuttavat, mahdollistaa lähteiden piilossa pysymisen ja vanhojen toimintatapojen jatkumisen muuttumattomina. Esimerkiksi kolmesta viime vuosina Venäjällä ja Puolassa paljastuneesta Itämerta kuormittavasta lannoitetehtaasta kaksi ei ole ollut ollenkaan listalla ja yksi poistettiin sieltä jo vuonna 2002.
Vuosien saatossa olemme omalla toiminnallamme aiheuttaneet äärimmäisen herkälle merelle merkittävää tuhoa. Monista ponnisteluista huolimatta Itämerestä on kehittynyt maailman saastunein merialue. Vanhat ravinteet ruokkivat levää vielä pitkään. Merenpohjassa muhii pommi, kuten nyt helteillä on huomattu. Tilanne on kestämätön.
Poliittiset päätökset, lainsäädäntö ja kansainvälinen yhteistyö ovat tärkeitä keinoja Itämeren elvyttämisessä.
Samanaikaisesti kun poliittisella tasolla tehdään tärkeitä ympäristöpäätöksiä, niiden toimeenpanosta vastaamme pitkälti me – kuluttajat. Maatalouden, teollisuuden ja laivaliikenteen ohella kotitaloudet ovat suuri päästöjen aiheuttaja.
Ratkaisevaa on, millaisia päätöksiä jokainen meistä tekee arkielämässämme: mitä pesu- ja puhdistusainetta ostamme, missä pesemme mattomme, minne päästämme jäteveden mökillämme. Pienillä valinnoilla on suuri merkitys. Ne vaikuttavat paitsi suoraan Itämeren päästöjen määrään, myös siihen, millaisia tuotteita valmistajat meille jatkossa tarjoavat.
Yhteistyöfoorumeita on Itämeren alueella lukuisia. Olennaista on nyt koordinoidusti paikallistaa päästöjen lähteet ja ne työkalut, joilla Itämeren kriittisiin ongelmiin voidaan puuttua nopeavaikutteisesti ja laaja-alaisesti. Tarvitaan päätöksiä ja konkreettista toimintaa – sekä kansallisella, alueellisella että EU-tasolla. Myös Venäjän ja Valko-Venäjän on vihdoin otettava Itämeren tila tosissaan.
Itämeri kuuluu meistä jokaiselle. Ja niin kuuluu myös vastuu sen hyvinvoinnista.
Kirjoittaja Leena Harkimo on kokoomuksen kansanedustaja.