Suomessa lapsiin kohdistuva kuritusväkivalta määrittyy rikokseksi poliisin ja lastensuojelun käytännöissä teon vakavuuden, väkivallan jatkuvuuden, lapselle aiheutuneen vahingon ja viranomaisten omien kuritusväkivaltakäsitysten perusteella, selviää Anna Heinosen väitöstutkimuksesta.
Heinonen tarkasteli oikeussosiologian ja kriminologian alaan kuuluvassa väitöstutkimuksessaan viranomaiskäytäntöjä kuritusväkivaltaepäilyissä. Hän tutki vanhempien lapsiinsa kohdistamaa kuritusväkivaltaa poliisin rikosilmoitus- ja esitutkinta-aineistojen sekä lastensuojelun asiakirjojen valossa.
‒ Kuritusväkivaltaan puuttumista vaikeuttaa se, että vanhemmilla on oikeus kasvattaa ja tietyissä tilanteissa jopa fyysisesti rajoittaa lastaan, mutta tuota valtaa ei saa käyttää liikaa. Arvioitaessa näitä vallankäytön tilanteita yksittäisen viranomaisen tulkinta siitä, mikä on väkivaltaa, korostuu, Heinonen sanoo.
‒ Kun kyseessä on vanhemman legitiimi oikeus käyttää valtaa, viranomaisen pitää arvioida tämän vallankäytön hyväksyttävyyden ja kohtuullisuuden rajoja. Tämä puolestaan osaltaan selittää, miksi kuritusväkivaltaepäilyjen rikosprosessuaalinen käsitteleminen ja ylipäätään ymmärtäminen rikoksiksi on joskus edelleen vaikeaa, väittelijä jatkaa.
Epäilyihin liittyvissä viranomaiskäytännöissä suurta vaihtelua
Tutkimuksen mukaan poliisin ja lastensuojelun käytännöt kuritusväkivaltaepäilyissä ovat vaihtelevia. Perustelut, joilla väkivaltaepäilyt etenevät lastensuojelusta poliisille ja poliisilta syyttäjälle eivät ole yhdenmukaisia valtakunnallisesti.
Viranomaisten toimintatapoihin ja päätöksentekoon vaikuttavat lakien lisäksi paitsi erilaiset ammatilliset roolit ja kulttuurit, myös erityisesti viranomaisten omat asenteet ja käsitykset siitä, mikä on väkivaltaa.
– Poliisin ja lastensuojelun toimintaa ohjaavat voimakkaasti lait, jotka määrittelevät, minkälainen teko täyttää pahoinpitelyn tunnusmerkistön. Lait jättävät kuitenkin yksittäiselle viranomaiselle paljon harkintavaltaa. Tavoilla, joilla poliisi ja lastensuojelu suhtautuvat kuritusväkivaltaan, on suuri vaikutus siihen, miten kuritusväkivaltatapaukset etenevät lastensuojelu- ja rikosprosesseissa ja mikä näin ollen määritellään rikokseksi, Heinonen toteaa.
Lapsen etu ensisijalle
Kuritusväkivaltaepäilyjen käsittelemisessä on paitsi eroja viranomaisten kesken, myös suuria alueellisia eroja. Heinonen perääkin aiempaa yhdenmukaisempia ja johdonmukaisempia viranomaiskäytäntöjä, joihin voidaan päästä kouluttamalla viranomaisia ja lisäämällä tietoisuutta kuritusväkivallasta.
‒ Lapsen oikeusturva ja oikeuksien toteutuminen eivät koskaan saa riippua siitä, minkä poliisilaitoksen tai lastensuojelualueen alueella lapsi asuu.
Tutkimus osoittaa myös, että kuritusväkivaltatapauksissa aikuisen kertomukselle tapahtuneesta annetaan viranomaisprosesseissa paljon painoarvoa.
Heinonen korostaa lapsen edun huomioimista ja lapsen oman mielipiteen kuulemista: aikuisen tulkinta siitä, mikä on väkivaltaa ja mikä on lapsen etu, ei saa korvata lapsen kuulemista.
Heinonen muistuttaa, että viranomaisilla on erittäin tärkeä rooli kuritusväkivaltaan puuttumisessa ja lapsen oikeuksien toteutumisen varmistamisessa.
– Jos viranomaiset eivät puutu lieväksi tulkittuun väkivaltaan, on lapsi entistä haavoittuvammassa asemassa. On myös syytä kyseenalaistaa, miksi ”kuritusväkivalta” pitäisi erotella muusta väkivallasta, kun kyse juridisessa mielessä on kuitenkin lapseen kohdistuneesta pahoinpitelystä, hän toteaa.
‒ Kun lapsi kokee väkivaltaa kotonaan, lapsen ehkä tärkein turvaverkko on vahingoittunut. Lasten oikeuksien ja tasavertaisuuden näkökulmasta hyväksyttävän kohtelun ja pahoinpitelyn välisen rajan tulisi olla vähintään samanlainen kuin arvioitaessa kahden aikuisen välistä väkivaltaa.
VTM Anna Heinosen väitöskirja The Construction of ’Disciplinary’ Violence Against Children – Social Workers’, Police Officers’ and Parents’ Rationales tarkastetaan lauantaina 23. tammikuuta Turun yliopistossa.