Kuntien peruspalveluiden valtionosuusjärjestelmän uudistus kaatui viime viikolla, kun hallituspuolueet eivät löytäneet sopua tuoreimmasta, mielestäni varsin tasapainoisesta kompromissiesityksestä.
Samalla törmäsimme aikarajaan. Kokonaisuudistuksen oli määrä tulla voimaan vuonna 2027. Aikataulu tarkoitti, että hallituksen esitys olisi pitänyt saada kuntiin lausunnoille marraskuussa, jotta se ehdittäisiin käsitellä eduskunnassa kevätistuntokaudella. Muutoksen olisi pitänyt olla kunnilla tiedossa hyvissä ajoin ennen vuotta 2027, sillä kuntien seuraavan vuoden budjetit tehdään heti kesälomakauden jälkeen. Aikaa ei siis enää ollut 1,5 vuotta, vaikka jotkut niin ovat antaneet ymmärtää.
Kiista hallituspuolueiden välillä koski niin sanottuja sote-eriä ja muutosrajoitinta, jolla olisi määritelty valtionosuuden euromääräisen muutoksen maksimitaso suuntaan tai toiseen. Tämä kysymys on jakanut myös kuntia sen mukaan, olisivatko ne olleet muutoksessa plussalla vai miinuksella. Julkaisemme mahdollisimman pian valmisteluaineistot valtiovarainministeriön sivuilla. Sieltä jokainen voi käydä arvioimassa eri vaihtoehtojen vaikutuksia.
Sateentekijä tai kuolonnielijä uudistus ei olisi ollut: valtionosuudet ovat vain alle 15 prosenttia kuntien rahoituksesta. Edelleen tärkeintä kunnille on vahva veropohja. Enkä todella tarkoita kunnallisveron korottamista, vaan työtä yrittämisen, osaamisen, innovaatioiden ja elinvoiman puolesta. Sitä hallitus tukee lukuisilla eri keinoilla.
Olen silti lopputuloksesta todella pahoillani. Työtä uudistuksen eteen on jatkettava tutkittuun tietoon pohjautuen. Sote-uudistus rikkoi ennestään monimutkaisen järjestelmän lopullisesti. Sattumanvaraisesti kuntia kohteleva vos-järjestelmä on saatava nykyistä paremmin vastaamaan kuntien nykyisiä tehtäviä, niistä tärkeimpinä esi- ja perusopetusta ja varhaiskasvatusta sekä TE-palveluita.
Silti vos-järjestelmä on vain yksi ratkaistava osa kuntien talouden ja tulevaisuuden kokonaisuutta.
Jo lokakuussa kerroin Kuntakierrokseni aloituksen yhteydessä, että tulen kutsumaan puolueita parlamentaariseen keskusteluun kuntien tulevaisuudesta. Tällä viikolla laitoimme kutsut eteenpäin.
Sen sijaan, että viskelemme toisiamme verbaalisilla turvepaakuilla tai katukivillä, meidän on aidosti aika istua yhdessä miettimään, miten parhaiten takaamme suomalaisille tärkeät kuntien palvelut myös muuttuvassa maailmassa ja muuttuvassa Suomessamme.
Suomen demografinen kehitys ja monien kuntien taloudellinen tilanne haastavat meitä katsomaan yli vanhojen rakenteiden ja totuttujen yhteistyön tapojen. Jos ne eivät enää riitä palvelemaan kuntien asukkaita parhaalla mahdollisella tavalla, meidän on etsittävä uusia ratkaisuja.
Minulle on selvää, että uudistamisen ytimessä eivät voi olla hallinnon rakenteet, vaan ihmisten arki ja palvelut. Kuntalaisen elämä ei pysähdy karttarajoihin – miksi siis kuntien palveluiden pitäisi? Tämä ajatus pakottaa meidät pohtimaan, miten voimme järjestää palvelut niin, että ne vastaavat aidosti ihmisten tarpeisiin.
On tärkeä pitää kiinni tietyistä jakamattomista oikeuksista. Hyvinvointialueiden perustamisen jälkeen kuntien tärkeimmät tehtävät kiteytyvät sivistykseen ja elinvoiman edistämiseen. Peruskoulutus on tästä konkreettisin esimerkki. Jokaisella lapsella on oikeus laadukkaaseen opetukseen kaikkialla Suomessa, ja sen turvaaminen edellyttää uudenlaista yhteistyötä sekä kuntapäättäjien sitoutumista ja rohkeutta.
Kuntien tilanteet ovat eriytyneet merkittävästi, mutta perustuslain turvaamat oikeudet ja palvelut kuuluvat jokaiselle suomalaiselle. Siksi meidän on löydettävä toimintatapoja ja rakenteita, jotka kantavat myös tulevaisuudessa.
Vaikka keskustelemme monimutkaisista hallinnon kysymyksistä, puhumme hyvin vahvasti myös tunteista. Kotipaikka, jos mikä, herättää intohimoja. Ja niin pitää ollakin. Hallinnon rajoihin tai menneeseen maailmaan ei silti ole varaa takertua.
Itse näen kuntien tulevaisuuden ennen kaikkea arjen kysymyksenä. Miten varmistamme, että jokainen lapsi saa laadukasta opetusta? Miten turvaamme elinvoiman ja palvelut myös niissä kunnissa, joissa väestö vähenee? Miten rakennamme kuntia ja palveluita, jotka seisovat suorana omilla jaloillaan? Ja miten varmistamme, että jokainen tuntee silti olevansa kotona?
Vastaukset löytyvät yhteistyöstä, rohkeudesta ja kyvystä uudistaa rakenteita ja tekemisen tapoja, kenties myös erilaistumisesta. Kuntien tulevaisuutta koskeva keskustelu ei ole helppo, mutta se on ratkaisevan tärkeä suomalaisen hyvinvoinnin kannalta.
