Ulko-ovi rapsahtaa auki summerin toisen painalluksen jälkeen. ”Varmistan, että pääset perille asti”, sanon Veijolle (nimi muutettu) ja nousemme yhdessä muutaman porrasaskelman.
Myös asunnon ovi on raollaan. Koputan ja avaan ovea varovasti enemmän. ”En mä ota tänne vieraita”, toteaa ennen aikojaan vanhentunut rollaattoriin nojaava nainen.
Hämmennyn hetkeksi ja yritän tulkita kuulemaani. ”No et tietenkään. Mutta onko tämä tuttu naama?” kysyn sitten ja osoitan Veijoa. Nainen katselee meitä eikä vastaa. Sitten ymmärrän.
”No enhän mä ole sinne tulossa” sanon ja hymyilen hämillisesti. ”Lähden tästä kotiin jos otat Veijon sisään. Se oli kaatunut tuolla vähän matkan päässä eikä päässyt omin voimin ylös.”
”Ai oli?” Nainen sovittelee kasvoilleen sfinksimäistä ilmettä, josta ei tiedä onko se ystävällinen hymy, huvittunut virne vai jotain muuta.
25 tuntia aiemmin, 750 metriä linnuntietä kaakkoon tuttu koiranomistaja huhuilee maistamaan glögiä. Ollaan samalla saarella mutta täysin toisessa maailmassa. Ympärillä kimaltelee kymmeniä tuhansia ledejä valoköynnöksissä idyllisten porvaristalojen pihoille ripustettuna. Glögitarjoilu on osa saaren omaa joulukalenteria.
”Vie Fidel meidän pihalle Jarmoa (nimi muutettu) moikkaamaan” glögimukia tarjoava nainen sanoo ja hymyilee hihnassa vieressäni odottavalle koiralle.
25 tuntia myöhemmin, vajaa kilometri linnuntietä luoteeseen olen palaamassa saman koiran kanssa alkuillan lenkiltä. Veijo makaa kyljellään jalkakäytävällä. Ohi ajava auto pysähtyy ja siitä nousee nuori nainen, joka ehtii Veijon luo ennen minua.
Sidon koiran kiinni kaiteeseen ja kumarrun maassa makaavan miehen puoleen. ”Humalassa”, sanon nuorelle naiselle. ”Niin oon”, Veijo vastaa.
Lyhyen jutustelun jälkeen selviää mihin Veijo on menossa. Selviää sekin, että soittaa sinne ei voi, koska Veijon molemmat kännykät ovat kateissa ja lompakko myös.
”Finski soldat”, Veijo toistelee ja tuhertaa itkua. ”Miten te nyt Veijoa autatte?” hän kysyy sitten. Ohi kulkeva musta mies pysähtyy, kysyy tarvitsemmeko apua ja nostaa Veijon jaloilleen yhdessä kanssani.
Veijon antama osoite on Helsingin kaupungin hiljattain valmistuneissa vuokrataloissa. Kaupunki omistaa Kulosaaren ala-asteen vieressä pienen pläntin maata, kaavoitti ja rakensi siihen kolme kompaktin kokoista ja kaunista kerrostaloa. Asukkaat muuttivat uusiin koteihinsa muutama kuukausi sitten. Saarelaiset suhtautuvat uusiin tulokkaisiin niinkuin puutarhakaupungiksi identifioituneella saarella suhtaudutaan: kukin tavallaan.
”Finski soldat”, Veijo sanoo ja kertoo miten häntä on ammuttu ja lonkassa on titaania. Ehkä on, ehkä ei. Veijo ei ole sen ikäinen mies, että heti keksisin missä sodassa näin olisi voinut käydä.
Veijo pysähtyy ja sanoo lepäävänsä hetken. Katson miestä tarkkaan ja kysyn onko sairauksia. Veijo on pitkään hiljaa. ”Sydänvika”, hän sanoo sitten. ”Lääkkeet on taskussa paksussa lompakossa.” Mutta nyt ei kuulemma ole niille tarvetta.
Vähän matkan päästä lepäämme vielä uudelleen. Suojatiellä Veijo ihastelee kissaa, joka osoittautuu koiraksi. Koulun pihalla haukkuu toinen koira. Veijo sävähtää ja toivoo, ettei se pure. Pian ollaan perillä.
”Hyvinvointia ajatellaan Helsingissä laajasti ja kaikille kaupunkilaisille halutaan tarjota hyvän elämän edellytyksiä. Toimiva kaupunki rakentuu tasa-arvolle, yhdenvertaisuudelle, vahvalle sosiaaliselle koheesiolle ja avoimelle osallistavalle kulttuurille. Toimiva kaupunki on etenkin tukea ja apua tarvitsevien etu.” Näin on kirjattu Helsingin kaupungin hyvinvointisuunnitelmaan vuosille 2019–2021.
Sosiaalinen koheesio? Kuulostaa ylevältä mutta mitä se tarkoittaa? Kysytäänpä Googlelta.
”Sosiaalinen koheesio tarkoittaa ihmisten muodostaman ryhmän tai ihmisjoukon yhteenkuuluvuutta. Koheesio mittaa tarkasteltavaan ryhmään kuuluvien ihmisten välisten suhteiden muotoa ja laatua, ja suhdetta ryhmään”, kertoo Wikipedia.
”Asukasvalinnan tavoitteena on, että asunnot osoitetaan asuntoa eniten tarvitseville. Samalla pyritään vuokratalon monipuoliseen asukasrakenteeseen sekä sosiaalisesti tasapainoiseen asuinalueeseen.” Näin kaupunki kertoo vuokratalojensa asukasvalinnan periaatteista.
”Mä olen lopettanut tupakanpolton”, Veijo sopertaa. ”Mutta yksi rikos mulla vielä on ja se on paloviina.”
Hyviä tavoitteita, kauniita periaatteita, Helsinki. Tätä kirjoitettaessa Kulosaaressa on myynnissä neljä omakotitaloa. Halvimman saa omakseen 1,7 miljoonalla eurolla, kalleimmasta pitäisi maksaa 6,9 miljoonaa. Kulosaaren pinta-ala on 181 hehtaaria ja asukkaita saarella on alle neljä tuhatta. ”Sosiaalinen koheesio tarkoittaa ihmisten muodostaman ryhmän tai ihmisjoukon yhteenkuuluvuutta.”
En ole poliitikko, en tiedä miten Helsinki tavoitteissaan onnistuu. Luulenpa, etteivät poliitikotkaan tiedä mutta heillä on kanttia tehdä ihmiskokeita. Toivon toki ihan aidosti, että koe onnistuu, tarkoitus ainakin on hyvä.
Veijo luultavasti ei muista huomenna alkuillan kulusta paljoakaan.
