Valtionosuusuudistuksen valiokuntakäsittelyn yhteydessä nousi esiin, kuinka vähän tutkittua näyttöä meillä on päätöksenteon tukena liikunnan ja kulttuurin edistämisen vaikutuksista kuntatalouteen.
Ennaltaehkäisevä toiminta jää näin usein paitsioon. Itse törmäsin taannoin ylilääkäri Markku Hyypän mielenkiintoisiin tutkimustuloksiin kulttuurin vaikutuksista terveyteen ja hyvinvointiin, ja en näe kestävänä, että poliittisia päätöksiä tehtäessä ei huomioida ennaltaehkäisevän toiminnan merkitystä.
Hyypän mukaan kulttuurinharrastaja elää keskimäärin kahdesta kolmeen vuotta pidempään kuin muut. Ja tämä kulttuurifriikin pitempi elämä on todellakin tieteellisesti todistettu! Vaikutukset ovat verrattavissa tupakoimattomuudesta syntyviin lisävuosiin.
Yhteiskunnallisesti käsissämme on haastava yhtälö. Niukka taloustilanne leikkaa muiden alojen ohessa myös kulttuuriin kohdistuvia rahoja. Toisaalta talousahdingon ei saisi liialti antaa heikentää kulttuurin edellytyksiä. Julkinen rahoitus on elinehto tasokkaalle ja monipuoliselle kulttuurille, ja kulttuurin merkitys niin yksilölle kuin yhteiskunnalle on moninainen.
Kulttuurin kansantaloudelliset vaikutukset ovat liikunnan tavoin vaikeasti mitattavissa, ja myönteinen vaikutus on totuttu ymmärtämään lähinnä viihteellisyyden kautta. Kulttuuri onkin helppo säästökohde, kun leikkauksia on saatava aikaiseksi niin valtiollisella kuin kunnallisella tasolla.
Tämä realisoitui muun muassa kehyspäätöksessä, jossa taiteeseen ja kulttuuriin kohdistettiin pysyviä säästöjä 45 miljoonan edestä vuosille 2015–2018. Helpotusta ei ole luvassa myöskään usein kiitellyistä veikkausvoittovaroista, joiden lähivuosien odotuksissa ei ole nähtävissä toivottua kasvua.
Suomen kulttuurirahaston tutkimus suomalaisten suhtautumisesta kulttuuriin kertoo, että yksi kahdestakymmenestä suomalaisesta on kulttuurin suurkuluttaja. Kun aktiivisimmat kulttuurin kuluttajat löytyvät keskimääräistä enemmän yhteiskunnan hyväosaisista, löytyvät kulttuurisesti passiivisimmat huono-osaisimpien joukosta.
Kulttuurin harrastamisessa korostuu siis koulutus, taloudellinen tilanne, asuinpaikkakunta ja asema työelämässä. Tärkein yksittäinen syy olla käyttämättä kulttuuripalveluita on sisäänpääsymaksujen hinta.
Suomalaiset uskovat julkisen rahoituksen mahdollistavaan tasa-arvoiseen kulttuuriharrastamiseen. Julkiseen rahoitukseen suhtaudutaan myönteisesti – edes kulttuuria vähän harrastavat eivät rohkene vastustaa asiaa. Lähes kolme neljästä vastaajasta pitää tärkeänä, että suomalaisilla on asuinpaikasta riippumatta tasa-arvoinen mahdollisuus käyttää kulttuuripalveluita.
Suomen kulttuurirahaston edellä mainitun tutkimuksen mukaan erot kulttuurin kuluttamisessa ovat tästä huolimatta merkittävät. Ainoastaan kaksi viidestä pitää kulttuuritarjontaa tärkeänä omalle hyvinvoinnilleen. Sen sijaan Hyyppä on löytänyt yhteyden kulttuurisen ja sosiaalisen pääoman sekä onnellisuuden välillä.
Yhteiskunnallisesti tärkeitä kysymyksiä ovatkin, millä tavalla kulttuuriharrastaminen myönteiset vaikutukset näkyvät kansantaloudessa, millä tavalla kulttuurin saavutettavuutta voitaisiin tehokkaasti parantaa, ja sen kuluttamisen esteitä poistaa.
Kukaan tuskin kiistää kulttuurin herättämiä mielihyvän tunteita, mutta tarvitsemme myös faktoja pöytään perustellaksemme, miksi kuntien ja valtion on ylläpidettävä ja kehitettävä kulttuuripalveluita. Näin yhä useammasta suomalaisesta kehkeytyy kulttuurifriikki.
Kirjoittaja on kokoomuksen kansanedustaja ja eduskunnan sivistysvaliokunnan jäsen.