Carl Gustaf Emil Mannerheimin mainetta on pönkitetty sadan vuoden ajan siinä määrin, että hänen kunniansa tahraaminenkin on osoittautunut julkisuuden kipeyttä helpottavaksi rituaaliksi. Professori Henrik Meinander on tällä hetkellä perusteellisimmin Mannerheimin elämään perehtynyt tutkija. Hän kuvailee Mannerheimia itseään sekä marskiin kohdistuvia ristiriitaisia näkökulmia.
Uusi elämänkerta ilmestyi hankalaan markkinarakoon, marsalkkaamme koskevaa aineistoa kun ilmestyy yhä liki tihenevään tahtiin. Moni uutuuskirja pyrkii herättämään huomiota, eikä se Suomen historian merkittävimmän hahmon kyseessä ollen ole vaikeata.
Tästä huolimatta Meinander suhtautuu muihin tutkijoihin kunnioittavasti, oli kyse poleemisista kirjailijoista (Veijo Meri, Paavo Rintala jne.) kuin yhtä poleemisista tutkijoista (Martti Turtola, Juhani Suomi, Teemu Keskisarja, Leonid Vlasov). Kirja ei siis osallistu normaaliksi koettuihin tutkijoiden välisiin otteluihin.
Meinanderin Gustaf Mannerheim ei tarjoa sensaatioita, mutta mainion yksiin kansiin sisältyvän monipuolisen tietopaketin sankarimme vaiheista ja vaikutuksesta. Runsaaseen kolmeensataan sivuun hän on mahduttanut niin kehuja, kriittisiä sitaatteja kuin kuvauksia valtakunnan narrien yrityksistä häväistä marsalkan kiiltokuvamaista kunniaa.
Tärkeä menestyksen alkutekijä: syntyä kultalusikka suussa
Alun perin Mannerheimin kävi onnekkaasti. Hän syntyi varakkaaseen ruotsinkieliseen ylhäisöperheeseen. Huithapeliksi osoittautuneen isän kykenemättömyys kantaa vastuuta perheestään muovasi Gustafin nuoruuden haastavaksi. Äitinsä suvun apu kevensi talouden taakkaa kuitenkin siinä määrin, että Mannerheim selviytyi monista ratkaisevista elämän kynnyksistä rimaa hipoen, rahan avulla.
Kirja onkin Suomen historiasta ja Mannerheimista vain vähän tietävälle kuin mielikuvitustarina. Päähenkilö kokee elämässään ihmeellisiä käänteitä ja selviytymisen yllätyshetkiä. Vähitellen selviää, että pian tämä uraltaan ”ajopuu” muotoutuukin oman kohtalonsa sääntelijäksi. Hänellä on etuja, joita kaikilla ei ollut.
Maineikas, varakas sukutausta, ruotsin ja venäjän kielten taito, näyttävä olemus, käytöskin avitti – kunhan päähenkilömme aikuistui.
Vähitellen punakapinan kukistanut sankarimme (Meinander sievistelee nimitellessään sotaa 1. maailmansodan etäiseksi jälkimainingiksi) alkaa huolehtia yhä enenevässä määrin omasta kunniastaan.
Kukas kissan hännän nostaa…
Kirja ei toista sitä, minkä Mannerheimin uskottu ja muun muassa Viipurin valtauksen toteuttanut Karjalan armeijakunnan komentaja Aarne Sihvo kertoo elämänkerrassaan. Vuoden 1918 sodan voitonparaatissa Helsingissä Sihvolle oli annettu ensikertaa satuloitu ratsu. Lotta ei kyennyt hillitsemään askeliaan Mannerheimin takana, vaan pomppi sankarimme rinnalle niin, että tämä sihahti Sihvolle: ”Rid inte förbi mig!”
Sihvon kuvaus kertoo Mannerheimin suhtautumisesta kaikkeen, mikä häiritsisi hänen itserakasta omanarvon tuntoaan. Kuvaus sopii hyvin niin valtiomiehiin, sotilaisiin, suuriin itsekkäisiin taiteilijoihin, moniin tieteen tekijöihinkin.
Mieleen tulee presidentti Urho Kekkonen, joka huolellisesti varmisti, ettei kilpailijoita ole lähipiirissä eikä kauempanakaan. Toisaalta Meinander sotasyyllisyyskysymyksiä käsitellessään pelastaa niin Mannerheimin kuin Kekkosenkin.
Kekkosen mahdollisen opportunismin kirjoittaja kieltää ja kertoo hänen kuuluneen rauhanoppositioon, Kekkonen kun oli laatimassa taannehtivia lakeja sotasyyllisyysoikeudenkäyntiin ja nimeämässä siihen syytettäviä. Prosessin kuluessa niin talvisotaa kuin Mannerheimin osuutta jatkosotaan ei ollut lupa ottaa esille.
Mainita täytyy, että UKK:n kanta sotaan kääntyi ajallisesti enemmän kuin kovin sopivasti. Tarkoitushakuisesti hän kuunteli diktaattori Josif Stalinin suomalaisia metastaaseja, muun muassa Hertta Kuusista, jonka isä toimi Terijoen varjohallituksessa ja palveli rajan takana Stalinia. Kekkonen palkittiin myöhemmin.
Lasku liiallisesta varjelusta: pyhimys pilkan kohteena
Mannerheimin maineen sata vuotta kestäneen kiillotustyön Meinander tulee kuvailleeksi mainioin yksityiskohdin. Marskin omat muistelmat ovat esimerkillinen kertomus brändäyksestä. Harkittu unohtaminen ja ikävien asioiden sivuuttaminen palvelivat sankarimyytin rakentamista.
Saksalainen tutkija Michael Jonas on nimittänyt Saksan ja Suomen aseveljeyden peittelyä muistelmakartelliksi. Näin siloteltiin Suomen roolia. Meinanderin mukaan Mannerheimin muistelmien haamukirjoittajat olivat yhteydessä aikansa muihin Mannerheim-muistelijoihin. Näin esimerkiksi päämajan saksalaisen yhteysupseeri, kenraali Waldemar Erfurthin ja maan Helsingin-lähettilään Wipert von Blücherin Suomea koskevien muistelujen sisältöön vaikutettiin tuloksekkaasti!
Mannerheim oli ja on niin palvottu ja varjeltu, että sensaatiohakuisille hänen elämänsä tarjosi erinomaiset ainekset revittelyyn. Meinander käy lävitse monet marskin mainetta kosketelleet riidat. Suorastaan myötähäpeää tuntee, kun kirjassa kerrataan Yleisradion rahoilla marskista tehty ivailuelokuva, jossa Afrikassa musta marskihahmo ratsastaa aasilla.
Samalla tasolla operoi animaatioelokuva Uralin perhonen, jossa kentauri-Mannerheim nelisti arolla, homoili kirgiisin kanssa tai teurasti tamperelaisen työläisen. Rasistisen asetelman yksi sepittäjä oli Hannu Salama.
Edellä mainitun kaltaiset teelmät herättivät tietysti huomiota, suuttumustakin. Niiden maine perustuu oikeastaan vain siihen iloon, jonka tekijät tunsivat, kun saivat jonkun Meinanderin ”kulttuurikonservatiiviksi” luonnehtiman henkilön harmistumaan. Teokset jäivät elämään esimerkkeinä epätoivoisesta julkisuuden haalimisesta taiteen nimissä.
Henrik Meinander: Gustaf Mannerheim. Aristokraatti sarkatakissa. Otava 2017.
MARKKU JOKIPII